Asiat klimppiintyvät

Elämässä on semmoinen jännä piirre, että kun joku asia pyörii mielessä, niin sama teema tulee vastaan eri suunnista. Minulla on tapana sanoa, että asiat tapahtuvat kokkareina, millä viittaan tilastotieteen ja tähtitieteen klusteri-termiin. Eli että samantapaiset asiat jostain syystä keskittyvät elämässä samaan kohtaan.

Tuota Ennsiä luettuani ja ihmeteltyäni sitä, miten hän ikäänkuin vapauttaa raamatun palvelemasta meidän käsitystämme Jumalasta ja kuvaamaan kirjoittajiensa käsitystä heidän kielellään, sain ystävältäni äänitteen, jossa Nick Cave puhuu omasta rakastumisestaan raamatun kielen inhimillisyyteen. Raamatussahan, mikäli katsomme sitä Ennsin silmälasien läpi, Jumalan ilmoitus itsestään vastaa osaltaan ihmisten odotuksia siitä, millainen Jumala on: ympäröivä kulttuuri värittää raamatun kirjoittajien jumalakuvaa. Siispä Vanhan Testamentin Jumala on välillä armoton, äkkipikainen, jopa julma, ja psalminkirjoittajan ylistykseen sekoittuu toive naapurin verisestä kuolemasta.

Lukiessaan raamattua nuorena miehenä Cave huomasi, kuinka suuri kontrasti oli Anglikaanisen kirkon uskonnon ja raamatun kuvaaman inhimillisen jumalasuhteen välillä ja suorastaan ahmi raamattua. Myöhemmin hän kyllästyi Vanhaan Testamenttiin ja päätti alkaa lukemaan Uutta Testamenttia, jota hän luki myöskin enemmän Jumalan inspiroimana kirjallisuutena kuin evankeelisen uskon oppikirjana – ja sai paljon lukemastaan.

Jotenkin tuntuu siltä, että pinnan alla muhii uusi rakastuminen raamattuun: sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen pitäisi olla.

In man He trust

Luettuani lisää Ennsiä tuntuu siltä, että tämä on yksi tärkeimpiä kirjoja, joita on koskaan kirjoitettu. Enns avaa erinomaisesti Raamatun luonnetta kirjana, joka ottaa huomioon ihmisen elämän kirjon ja myös näyttää siltä. On oikeastaan todella typerää, miten raamatulta on odotettu sellaista teknistä johdonmukaisuutta kuin vaikka astianpesukoneen käyttöohjeelta, kun se tosiasiassa on kokoelma itämaista kirjallisuutta eri tyylilajeissa, sellaisena jopa hyvin inhimillinen. Miten latistavaa onkaan yrittää selittää pois raamatun jännitteitä, kun ne voisi nähdä sen rikkautena.

Mielestäni Enns valaisee ansiokkaasti evankeelisen kristillisyyden sokeaa pistettä: Jumalan Sanalle annetaan attribuutteja, joita Jumala ei ole sille tarkoittanutkaan: oletetaan, että koska raamattu on jumalallista ilmoitusta, se on täysin inhimillisyyttä vailla, vaikka Jeesuskin oli täysin jumalallinen ja täysin ihminen ollessaan maan päällä. Onkohan Sanan mystifiointi katolisen kirkon vai reformaation peruja?

Uskomattominta raamatussa (tässä valossa) on, että siitä käy niin selvästi ilmi, että Jumala luottaa Sanansa menevän perille myös vajavaisten ihmisten läpi suodatettuna. Hän luottaa siihen, että sanoma saavuttaa sydämet, vaikka sen välittävät kaikin puolin kehnot kundit, joilla ei ole hajuakaan siitä, mitä vastuullinen tiedonvälitys tarkoittaa.

Zen-vastauksia yllättävältä taholta

Aloin sitten lukemaan Peter Ennsin kohua herättänyttä kirjaa "Inspiration and Incarnation", ja tämmöiselle oppimattomalle fundikselle se tuntuu aika silmiä avaavalta. Mikäli Ennsin ajatukset eivät tule täysin demonisoiduiksi evankelisissa piireissä, ne tulevat takuulla muuttamaan tapaamme suhtautua raamattuun, teologiaan ja ylipäänsä Jumalan ilmoitukseen itsestään.

Jos sallitte, rakkaat ja olemattomat lukijani, jaan kanssanne ensimmäisen vaikutelmani siitä, mihin Ennsin kirja tuntuisi johtavan: Raamattu ei ehkä olekaan joka kohdastaan puhdasta kultaa, täynnä kätkettyjä salaisuuksia ja täydellisen ilmatiivis. Siinä saattaa olla paljonkin sellaista, millä ei ole oikeastaan nykyihmiselle paljonkaan välitöntä merkitystä. Olemme ehkä mystifioineet sitä liikaa, jopa tavalla, joka olisi saanut Jeesuksen oikaisemaan meitä.

Eräässä zen-kertomuksessa oppilas saa tehtäväksi miettiä, onko koiralla buddha-luonnetta. Oikea vastaus kysymykseen on "mu": ei vastausta, älä kysy. Mikäli Jumala on sanansa ja käskyjensä antamisessa käyttänyt inhimillisiä lähteitä niin runsaasti ja löysin rantein kuin mitä nykytietämys Ennsin mukaan osoittaa, se tarkoittaa teologialle sellaisena kuin sen tunnen, suurta mu-vastausta: älkää kysykö, kaikkeen ei kuulu saada vastausta, ei se ole tärkeää. Ja silti, tämä muistuttaa kovasti Jeesuksen puhetta: Hän ei alistunut vastaamaan kysymyksiin, joiden vastaus olisi johtanut kysyjän huomion pois ilosanomasta. Sen sijaan Jeesus ohjasi kysymään oikeita kysymyksiä.

Kuinka paljon jopa me, uskonpuhdistajien ja alkuseurakunnan halukkaat jäljittelijät, kysymme raamatulta vääriä kysymyksiä, emmekä hyväksy hiljaisuutta vastaukseksi?