Kuka minä olen?

Viimeistään tässä kohden elämäänsä sitä huomaa, että ei voi saada täydellistä elämää, joka sisältää kaikkea sitä, mitä elämältä haluaisi. Huomaa, että omasta minästä on monta mahdollista versiota: maailmaa kiertävä, seikkaileva ja huoleton minä, joka huomaa jokaisen naisen samassa huoneessa; seurakunnassa vastuuta kantava, viisas ja perhekeskeinen minä; sarjakuviin ja romaaneihin uppoutuva, tietokoneita ja pelaamista rakastava nörttiminä, bändiminä, arkartelijaminä, taiteilijaminä, työminä… Aina joku minä huutaa, ettei sitä ole tyydytetty.

Miten sitten valitsen, mitä polkua kulkea? Miten kaikista näistä tulisi yksi persoona, joka kokisi tyytyväisyyttä? Itselläni ainakin on idealistinen haavekuva kasvaa joskus ihmiseksi, jonka luonnetta kuvaa englanninkielen sana "integrity", yhtenäisyys.

En tiedä vastausta, miten tuohon tavoitteeseen pääsee, mutta yksi avainsana lienee läpinäkyvyys: se, että tunnustaa omat hyvät ja huonot puolensa eikä luo itsestään mitään ihanteellista harhakuvaa. Toinen tie vakaaseen persoonaan lienee siinä, että tekee arvojensa mukaisia valintoja, vaikka tahto olisi muuhun. Arvot ovat hitaasti muuttuvia, parhaimmillaan muuttumattomia, jolloin luonnekin tulee vakaammaksi. Ihmiset huomaavat sinulla olevan kiintopisteen, jonka ympäri pyörit, et ajelehdi tuulessa.

Kristityn arvot perustuvat oikeastaan Jumalan jäljittelyyn (joka on myös Jumalan ylistämistä, sillä jäljittely on kehumisen paras muoto), mihin niiden vakauskin perustuu: Jumala on muuttumaton, ainoastaan käsityksemme Hänestä voi muuttua ajan mittaan. Esimerkiksi puoliso, joka valitsee jatkaa perheensä kanssa elämistä vaikka olisi kokenut rakastumisen ulkopuoliseen ihmiseen, valitsee jäljitellä Jumalan uskollisuutta, vaikka hänen sydämensä huutaa romanttista rakkautta.

Minusta tuntuu, että persoonamme kukoistukselle jää runsaasti tilaa, vaikka jäljittelemmekin Jumalaa. Hän antaa luonteellemme sen perustuksen, jonka varassa se voi kasvaa. Ilman Häneen perustuvia arvoja joudumme uhraamaan enemmän itsestämme elämän suunnanmuutoksissa.

Sitovatko Jumalaan sidotut arvot meidät sitten elämään tasapaksua elämää? Mikäli olemme todella löytäneet Jumalan, perustuksemme ei lepää taloissa eikä työpaikoissa, vaan "kannamme omaisuutemme mukanamme", missä olemmekin.

Mitä hyötyä on ihmiselle

Mitä hyötyä on siitä, että vaivaan mieltäni elämän tarkoituksella ja muulla arjen kannalta merkityksettömän tuntuisella jahkailulla? Minähän elän aikani ja kuolen, eikä tällainen pohdiskelu muuta sitä seikkaa miksikään.
Itse tunnen hyötyväni siitä, että voin sijoittaa itseni ja elämäni jonkinlaiseen viitekehykseen. Tietääkseni, millaisen roolin esitän, minun täytyy tietää millaisessa näytelmässä olen mukana.

Mutta tuleeko minun jakaa pohdintojani, varsinkaan keskeneräisiä, muiden kanssa? Mitä jos järkytän jonkun mielenrauhaa, jonkun vakaata ja tasaista uskoa?
Joskus seurakuntaelämässä tai raamatussa tulee vastaan absurdeja, järjenvastaisia piirteitä, ja silloin joudun kysymään, missä vika on: Jumalan suunnitelma on hyvä, miksi siis jossain hiertää? Jos jokin sitoo uskovia tai asettaa heille taakkoja, sen on syytä olla Jumalan tekoa tai se joutaa tulla ajetuksi ulos seurakunnasta tervassa ja höyhenissä kieritettynä, ja sitä ulosajettavaahan piisaa.

Minusta tuntuu, että kristittyinä olemme takertuneet liikaakin lillukanvarsiin: määrittäneet itseämme kristityiksi, baptisteiksi, uuskalvinisteiksi sun muiksi, kun loppujen lopuksi aina ovat kasvokkain vain ihminen ja hänen Jumalansa. Jeesus ei tullut antamaan meille suurta säännöstöä, jonka mukaan elää, vaan riistämään meiltä henkiset kainalosauvamme ja turvaverkkomme: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Mene, äläkä enää syntiä tee.

Tätä tarkoitusta palvelee se, että mietin, millainen Jumala on, mitä on hyvyys ja miksi muka Jeesuksen kaltaisuudessa kasvava ihminen voi olla niin kamalan paha.