Logiikasta teologian rakennusaineena

Palataanpa tähän aiheeseen vielä hieman. Olen ollut kärkäs sanomaan, että vapaissa suunnissa on pitkä huonon teologian perinne, mutta kuinka huonoa ”perinteinen” yksioikoinen raamatuntulkinta oikeastaan on, ja millä lailla systemaattinen teologia on sitten parempaa?

Eikö kuitenkin ole niin, että Raamattu on se todistus, joka meillä on Jumalasta, ja kaikki, mikä siitä johdetaan opiksi, huononee laadussaan, mitä useampia loogisia askeleita joudutaan ottamaan? Ja samoin Raamatun eri todistusten yhdistely ja vastakkain asettaminen nojaa enemmän inhimilliseen logiikkaan kuin Raamatun omaan todistukseen? Jos näin on, niin eikö silloin systemaattinen teologia ole enemmän ihmisen älyn palvomista kuin Jumalan kunnioittamista?

Eli eikö olekin raamatullisempaa julistaa vain eteenpäin Raamatun yksittäisiä väittämiä kuin niistä johdettua teologiaa?

Edellisessä tapauksessa julistamme: “Jumala on Rakkaus”, jälkimmäisessä voimme päätyä julistamaan vaikka, että “koska Jumala on Rakkaus, helvettiä ei ole”. Eli kuten Chuck Missler usein sanoo: ”Kiduta tosiasioita tarpeeksi pitkään ja ne tunnustavat mitä vain”.

Missä on Raamatun arvo? Siinäkö, millaisia oppirakennelmia siitä voidaan johtaa, vai siinä, mitä se saa lukijansa sydämessä aikaan? En mahda sille mitään, mutta kun joku kertoo toiselle uskovalle, että tämän uskonkäsitys on pielessä, koska tämä yksi uskon yksityiskohta johtaa sellaiseen ja tuollaiseen lopputulokseen, niin tekisi mieleni läpsäyttää takaraivoon… Miten niin johtaa, kuka niin sanoo? Raamattuko?

Mitä hyötyä on ihmiselle

Mitä hyötyä on siitä, että vaivaan mieltäni elämän tarkoituksella ja muulla arjen kannalta merkityksettömän tuntuisella jahkailulla? Minähän elän aikani ja kuolen, eikä tällainen pohdiskelu muuta sitä seikkaa miksikään.
Itse tunnen hyötyväni siitä, että voin sijoittaa itseni ja elämäni jonkinlaiseen viitekehykseen. Tietääkseni, millaisen roolin esitän, minun täytyy tietää millaisessa näytelmässä olen mukana.

Mutta tuleeko minun jakaa pohdintojani, varsinkaan keskeneräisiä, muiden kanssa? Mitä jos järkytän jonkun mielenrauhaa, jonkun vakaata ja tasaista uskoa?
Joskus seurakuntaelämässä tai raamatussa tulee vastaan absurdeja, järjenvastaisia piirteitä, ja silloin joudun kysymään, missä vika on: Jumalan suunnitelma on hyvä, miksi siis jossain hiertää? Jos jokin sitoo uskovia tai asettaa heille taakkoja, sen on syytä olla Jumalan tekoa tai se joutaa tulla ajetuksi ulos seurakunnasta tervassa ja höyhenissä kieritettynä, ja sitä ulosajettavaahan piisaa.

Minusta tuntuu, että kristittyinä olemme takertuneet liikaakin lillukanvarsiin: määrittäneet itseämme kristityiksi, baptisteiksi, uuskalvinisteiksi sun muiksi, kun loppujen lopuksi aina ovat kasvokkain vain ihminen ja hänen Jumalansa. Jeesus ei tullut antamaan meille suurta säännöstöä, jonka mukaan elää, vaan riistämään meiltä henkiset kainalosauvamme ja turvaverkkomme: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Mene, äläkä enää syntiä tee.

Tätä tarkoitusta palvelee se, että mietin, millainen Jumala on, mitä on hyvyys ja miksi muka Jeesuksen kaltaisuudessa kasvava ihminen voi olla niin kamalan paha.