Assosiaatio ja relevanssi, älykkyys, viisaus ja hulluus

Tämän päivän keittiöpsykologisia pohdiskeluja: Ihmisen älykkyys tuntuisi olevan pääasiassa kykyä yhdistää asioita keskenään, siis assosioida. Tyhmä ihminen ei osaa yhdistää asioita, älykäs osaa. Nero assosioi odottamattomalla tavalla ja epätavallisen tehokkaasti, hullu täysin vapaasti ja hallitsemattomasti.

Tässä on neron ja hullun yhteys: molemmilla synapsit napsuvat ja mielisairaskin voi hulluutensa rajamailla tehdä nerokkaita havaintoja, siis olla nero, kunnes mopo taas karkaa mielen metsäteille.

Viisaus taas on kytköksissä relevanssiin – joka osaa valikoida oivalluksistaan todella hyödylliset ja erottaa todella relevantit epärelevanteista on viisas. Usein älykäs ihminen rakastuu oivalluksiinsa osaamatta mitata niiden todellista arvoa, kun taas viisas ihminen tekee juuri sen.

Viisaus on myös kytköksissä relevanssin etäisyyteen henkilön välittömistä tarpeista ja tunteista. Viisas näkee, että siemenviljaa tarvitaan seuraavana kylvökautena, tyhmä näkee vain sen, että viljaa voi syödä. Vilja on hänelle relevanttia välittömästi, mutta hän ei näe sen relevanttia etäämmällä nykyhetkestä.

Intuitio on tiedostamatonta assosiointia, johon ei liity pohtimisen vaikeutta, vaan oivallus tulee ikäänkuin itsestään, heikkona signaalina.

Paranoia eli vainoharhaisuus taas seurannee siitä, että mieli erehtyy pitämään kaikkea relevanttina: jokainen ilmiö yhdistyy kaikkeen muuhun ja kaikkeen latautuu suuri merkityksellisyyden tunne.

Niinpä ilmestyksenkin kohdalla viisas jää seuraamaan, saako hänen näkynsä tosielämän kautta jotain relevanssia, kun taas hullu alkaa määrittää kaiken ilmestyksensä perusteella. Merkityksellisyyden tunne ei ole itsessään merkki siitä, että ilmestys tai inspiraatio on aito.

Kommentoi: miten paranoia eroaa yhtenäisestä maailmankuvasta, esimerkiksi uskonnollisesta maailmanselityksestä, entä miten yliluonnollisen ilmestyksen voisi erottaa sisäisestä kokemuksesta?

Jumala ei saa olla olemassa

Uusinta Puolimatkaa tankatessani koin valaistumisen. Noissa Tapio Puolimatkan kirjoissahan on tyypillistä monien asioiden ketjuuntuminen vaikeatajuisiksi kokonaisuuksiksi, ja tämmöisen taiteilijantolvanan mieli jää kaipaamaan selkeitä tiivistyksiä, jotain sloganinomaista huudahdusta, joka summaisi kokonaisen kappaleen idean.

Se tuli sitten ihan tyhjästä, eli omasta päästä. Nimittäin se ymmärrys, että mistä naturalistisessa tieteen kuvaamisessa on kysymys. Kun ensin päätetään, että Jumalaa ei käsitellä luonnontieteissä ja sitten todetaan, että eipä sitä Jumalaa näköjään tieteessä tule vastaan, niin sen kaiken takana on yksi laki: Jumalaa ei saa olla olemassa.

Miten kammottavan neuvostoliittolainen tämä tilanne onkaan! Vaikka Jumalan käsi kirjoittaisi Jyväskylän yliopiston seinään, se ei voisi todistaa Jumalan olemassaolon puolesta, sillä Jumala ei saa olla olemassa. Hän ei saa olla totta.

Puolimatkan kohtaamien kriitikoiden ja hänen itsensä välillä on yksi ongelma. He tarkoittavat uskonnolla eri asioita. Puolimatka puhuu uskonnosta sinä selityksenä, jonka annamme perimmäisille kysymyksille, ja tämän näkemyksen mukaan meillä
on aina jonkinlainen uskonnollinen asenne - olkoonkin se vaikka välinpitämätön. Hänen kritisoijansa taas usein puhuvat uskonnosta jonakin, mihin liittyy tietoista palvontaa ja hartaudenharjoitusta. Sellaiseen he tahtovat tehdä pesäeron ja kutsuvat itseään uskonnottomiksi. Tosiasiassa ollakseen täysin vailla uskonnollisia asenteita heidän täytyisi olla koomassa.

Jos tieteen pitää olla puhdasta uskonnosta, se ei saa puhua mitään minkään tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta. Se ei saa väittää, että geenit pyrkivät pysymään hengissä tai että evoluutio jotenkin pyrkisi johonkin. Kaikki sellainen on uskonnollisten väittämien esittämistä, sillä silloin pyritään vastaamaan perimmäisiin kysymyksiin.

Ja sitten taas, niin Jumalaan syvästi uskova kuin vakaumuksellinen ateistikin kavahtaa väitettä, että hänen vakaumuksensa olisi uskontoa. Kumpikin elää mielestään totuuden varassa, ei minkään keinotekoisen uskottelun tai satujen.

Kuinka absurdiksi tilanne muuttuisikaan, jos olisi kiistattomat todisteet Jumalan olemassaolosta ja luomisesta ja olisi pakko alkaa miettiä, miten tämä ilmaistaisiin luonnontieteessä, jossa Jumalaa ei saa ottaa huomioon.

Jumala ei saa olla olemassa, sillä silloin monen sadan vuoden tieteellinen pönötys osoittautuisi typeryydeksi. Jumala ei saa olla olemassa, sillä silloin fundamentalistit voittaisivat, ja he ovat ärsyttäviä. Jumala ei saa olla olemassa, sillä jos on olemassa Jumala, Hän on kamala. Nämä ovat uskonnollisia lausumia.

Jumala ei ole olematon, vaan Hän on tabu tai neukkulaisittain epähenkilö. Hänestä pitää vaieta ja Hänet pitää sulkea ulkopuolelle. Jumala on kuollut, ei absoluuttisesti, vaan yhteisölle. Hänestä puhuvat pitää vaientaa väkisin, eikä heidän saa antaa puhua, etteivät he häiritse hegemonista yhteiskuntarauhaa. Onko tämä sitten avointa ja kriittistä tiedettä vai uskonnollista totalitarismia?

Kaikkein vaikeinta ihmiselle on myöntää, ettei oikeastaan tiedä mitään. Siihen ansaan sortuu niin biologi kuin teologikin. Molemmista olisi mukavaa tietää, miten maailmankaikkeus toimii, ja houkutus on kova väittää, että kaikki on jo aika selvää.

Mutta kun tullaan niihin perimmäisiin kysymyksiin, niin jokainen on yhtä pätevä niihin vastaamaan: kenelläkään ei ole paljon enempää kuin jonkinlainen perstuntuma, että miten asiat oikeastaan ovat.

Joten antakaa Jumalalle nyt edes mahdollisuus olla olemassa.