Logiikasta teologian rakennusaineena

Palataanpa tähän aiheeseen vielä hieman. Olen ollut kärkäs sanomaan, että vapaissa suunnissa on pitkä huonon teologian perinne, mutta kuinka huonoa ”perinteinen” yksioikoinen raamatuntulkinta oikeastaan on, ja millä lailla systemaattinen teologia on sitten parempaa?

Eikö kuitenkin ole niin, että Raamattu on se todistus, joka meillä on Jumalasta, ja kaikki, mikä siitä johdetaan opiksi, huononee laadussaan, mitä useampia loogisia askeleita joudutaan ottamaan? Ja samoin Raamatun eri todistusten yhdistely ja vastakkain asettaminen nojaa enemmän inhimilliseen logiikkaan kuin Raamatun omaan todistukseen? Jos näin on, niin eikö silloin systemaattinen teologia ole enemmän ihmisen älyn palvomista kuin Jumalan kunnioittamista?

Eli eikö olekin raamatullisempaa julistaa vain eteenpäin Raamatun yksittäisiä väittämiä kuin niistä johdettua teologiaa?

Edellisessä tapauksessa julistamme: “Jumala on Rakkaus”, jälkimmäisessä voimme päätyä julistamaan vaikka, että “koska Jumala on Rakkaus, helvettiä ei ole”. Eli kuten Chuck Missler usein sanoo: ”Kiduta tosiasioita tarpeeksi pitkään ja ne tunnustavat mitä vain”.

Missä on Raamatun arvo? Siinäkö, millaisia oppirakennelmia siitä voidaan johtaa, vai siinä, mitä se saa lukijansa sydämessä aikaan? En mahda sille mitään, mutta kun joku kertoo toiselle uskovalle, että tämän uskonkäsitys on pielessä, koska tämä yksi uskon yksityiskohta johtaa sellaiseen ja tuollaiseen lopputulokseen, niin tekisi mieleni läpsäyttää takaraivoon… Miten niin johtaa, kuka niin sanoo? Raamattuko?

Eksistentiaalinen teologia

Seikkailin tässä ensimmäisenä työpäivänä Eksegeettisellä safarilla ja törmäsin Pekka Leivon käyttämään termiin “eksistentiaalinen teologia”, vastapainona systemaattiselle teologialle. Tämä oli jotain, mitä olen itse kuluneen kesän aikana kokenut syntyväksi mieleni pinnalle kuin öljykalvo lätäkköön. Adventismi-aiheen kommenteissa Leivo sanoo (todettuaan, että hänen on vaikea uskoa, että raamatun pohjalta voitaisiin muodostaa systemaattinen teologia):

Eli jäljelle on jäänyt yrittää muodostaa eksistentiaalinen teologia, jossa teologia muodostuu sekä Raamatun äärellä että vähän kauempana koetusta todellisuudesta. Sieltä käsin sitten vetelen herneitä nenään joka paikassa, missä sanotaan “me ollaan raamatullisia”.

Mikäli olen käsittänyt oikein, systemaattisen teologian (jos sellaista yritetään luoda) tarkoitus on luoda raamatun tekstien perusteella hermeettinen (ilmatiivis) looginen systeemi, joka ei sisällä ristiriitaisuuksia ja joka selittää kaiken tarvittavan Jumalasta. Leivon ehdottaman eksistentiaalisen teologian taas ymmärrän siten, että raamattua ei ole tarkoitettu tällaisen systeemin perustaksi, vaan se on tarkoitettu ohjaamaan ihmistä kohti oikeita vastauksia todellisessa elämässä – ilman että sen tulisi olla aukoton tai ristiriidaton.

Ajatus on aika järisyttävä, jos tulee liikkeestä, jossa mikä tahansa raamatun auktoriteetin heikentämiseltä vaikuttavakin saa aikaan puolustusrefleksin laukeamisen. Mutta mikäli olisimmekin käyttäneet raamattua väärin, tarkoittaako se sitä, että sen auktoriteetti tai jumalallinen inspiraatio olisi vaakalaudalla? Eikö voida yhtä hyvin nähdä, että Jumala valitsi, mitä asioita kertoa ja mitä jättää kertomatta? Olisiko tavatonta ajatella, että raamatun aukottomuuden tai ristiriidattomuuden todistaminen on sotaa, johon Jumala ei ole halunnutkaan meidän ryhtyvän?

Kysymys kulminoituu raamatun luotettavuuteen: onko raamattu totta ja voiko sen varaan rakentaa mitään, jos siitä löytyy aukko tai ristiriita? Jotta kysymys ymmärrettäisiin kunnolla, muotoilen sen toisin: edellyttääkö raamatun totuudellisuus, että se kattaa kaikki mahdolliset ongelmat ja että se ei sisällä mitään ristiriitoja millään tasolla? Vai onko raamattu totta ja täyttääkö se tehtävänsä antamalla ihmisen elämälle oikeat suuntaviitat, vaikka sen evankeliumikirjojen kirjoittajien kronologia mättäisi tai VT:n siteeraukset ontuisivat?

Eikö voi vain suoraan sanoa, että kanonisoitaessa nämä koettiin totuudellisiksi kirjoituksiksi, vaikkei kukaan ole niitä toimittanut julkaisukuntoon?

Onko silloin liberaaliluopio ja omien petturi, jos sanoo, ettei raamattu kehota etsimään kaikkia vastauksia raamatusta, vaan osa pitää löytää ihan itse? Tai jos sanoo, ettei kaikkia kysymyksiä ole mielekästä kysyä? Voisiko Jumala todeta, että “mitä tuota mietit, ei sillä ole mitään merkitystä”?

Sanoisin, että etsittäessä ratkaisuja elämän suuriin kysymyksiin, Leivon eksistentiaalinen teologia on ainoa tie ymmärtämiseen, ja se on myös Jumalan metodi: opetussuunnitelmiimme kuuluu sekä teoria että harjoittelu, ja oivaltaminen syntyy vasta, kun elämä opettaa meille, mitä raamatussa sanotaan. Eikä siinä oivaltamisessa raamattu ole ainoa mahdollinen opas. Tie “valaistumiseen” elämän arvoista voi kulkea montaa kautta, mutta pelastukseen on vain yksi reitti, Jeesuksen kautta.

Elämä on epämääräistä, samoin on Jeesuksen kaikenkattava ohjeistus: “Mene, äläkä syntiä tee” – kun kysymme, mikä sitten on syntiä, niin kaikenkattavaa listaa ei ole tarjolla, vain ohje: “älä tee sitä”.