In man He trust

Luettuani lisää Ennsiä tuntuu siltä, että tämä on yksi tärkeimpiä kirjoja, joita on koskaan kirjoitettu. Enns avaa erinomaisesti Raamatun luonnetta kirjana, joka ottaa huomioon ihmisen elämän kirjon ja myös näyttää siltä. On oikeastaan todella typerää, miten raamatulta on odotettu sellaista teknistä johdonmukaisuutta kuin vaikka astianpesukoneen käyttöohjeelta, kun se tosiasiassa on kokoelma itämaista kirjallisuutta eri tyylilajeissa, sellaisena jopa hyvin inhimillinen. Miten latistavaa onkaan yrittää selittää pois raamatun jännitteitä, kun ne voisi nähdä sen rikkautena.

Mielestäni Enns valaisee ansiokkaasti evankeelisen kristillisyyden sokeaa pistettä: Jumalan Sanalle annetaan attribuutteja, joita Jumala ei ole sille tarkoittanutkaan: oletetaan, että koska raamattu on jumalallista ilmoitusta, se on täysin inhimillisyyttä vailla, vaikka Jeesuskin oli täysin jumalallinen ja täysin ihminen ollessaan maan päällä. Onkohan Sanan mystifiointi katolisen kirkon vai reformaation peruja?

Uskomattominta raamatussa (tässä valossa) on, että siitä käy niin selvästi ilmi, että Jumala luottaa Sanansa menevän perille myös vajavaisten ihmisten läpi suodatettuna. Hän luottaa siihen, että sanoma saavuttaa sydämet, vaikka sen välittävät kaikin puolin kehnot kundit, joilla ei ole hajuakaan siitä, mitä vastuullinen tiedonvälitys tarkoittaa.

Zen-vastauksia yllättävältä taholta

Aloin sitten lukemaan Peter Ennsin kohua herättänyttä kirjaa "Inspiration and Incarnation", ja tämmöiselle oppimattomalle fundikselle se tuntuu aika silmiä avaavalta. Mikäli Ennsin ajatukset eivät tule täysin demonisoiduiksi evankelisissa piireissä, ne tulevat takuulla muuttamaan tapaamme suhtautua raamattuun, teologiaan ja ylipäänsä Jumalan ilmoitukseen itsestään.

Jos sallitte, rakkaat ja olemattomat lukijani, jaan kanssanne ensimmäisen vaikutelmani siitä, mihin Ennsin kirja tuntuisi johtavan: Raamattu ei ehkä olekaan joka kohdastaan puhdasta kultaa, täynnä kätkettyjä salaisuuksia ja täydellisen ilmatiivis. Siinä saattaa olla paljonkin sellaista, millä ei ole oikeastaan nykyihmiselle paljonkaan välitöntä merkitystä. Olemme ehkä mystifioineet sitä liikaa, jopa tavalla, joka olisi saanut Jeesuksen oikaisemaan meitä.

Eräässä zen-kertomuksessa oppilas saa tehtäväksi miettiä, onko koiralla buddha-luonnetta. Oikea vastaus kysymykseen on "mu": ei vastausta, älä kysy. Mikäli Jumala on sanansa ja käskyjensä antamisessa käyttänyt inhimillisiä lähteitä niin runsaasti ja löysin rantein kuin mitä nykytietämys Ennsin mukaan osoittaa, se tarkoittaa teologialle sellaisena kuin sen tunnen, suurta mu-vastausta: älkää kysykö, kaikkeen ei kuulu saada vastausta, ei se ole tärkeää. Ja silti, tämä muistuttaa kovasti Jeesuksen puhetta: Hän ei alistunut vastaamaan kysymyksiin, joiden vastaus olisi johtanut kysyjän huomion pois ilosanomasta. Sen sijaan Jeesus ohjasi kysymään oikeita kysymyksiä.

Kuinka paljon jopa me, uskonpuhdistajien ja alkuseurakunnan halukkaat jäljittelijät, kysymme raamatulta vääriä kysymyksiä, emmekä hyväksy hiljaisuutta vastaukseksi?

Teologisten irtiottojen etiikasta

Kun Sam Vanni ripusti työtään Contrapunctus Helsingin työväenopiston seinälle, kerrotaan tuntemattomaksi jääneen kuvataiteen opettajan kutsuneen Vannia hulluksi. Vannin suorasukainen vastaus kuului: ”Tyhmä!”

Löysin maininnan tapauksesta vanhasta suomalaista postmodernismia käsittelevästä esseestäni, ja mieleeni juontui teologia. Paljonhan on meitä, jotka mielellämme katselemme asioita uudelta kantilta ja näemme itsemme mieluiten uudistajina. Toisaalta teologiassa on vaikea sanoa mitään, mitä joku ei olisi jo aiemmin sanonut (hankkikaa hei elämä!) ja voidaan aika pitkälle sanoa, että on paljon hyvää ja koeteltua, jonka kumotessaan on mitä suurimmalla todennäköisyydellä väärässä. On myös niin, että liika uudistamisinto antaa väärän kuvan muuttumattomasta Jumalasta, josta tuleekin ailahtelevainen, ja uskosta, joka kallion sijaan alkaa muistuttaa juoksuhiekkaa.

Niinpä Vannin ja hänen opettajansa vuoropuhelu toistuu meidän teologien asenteissa, niin puuhastelun kuin vakavammankin toiminnan tasolla. Konservatiivin ääni kuuluu: “Hullu” ja uudistaja vastaa: “Tyhmä”.

Kumpi on rangaistavampaa?

Matt.5:22 Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Senkin hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen.

Teologian epätarkkuudesta ja ismeihin sitoutumisesta

Meillä ihmisillä on taipumus valita ensin ja perustella sitten. Tämä ei ole aina ilmeistä tieteessä, teologiassa tai filosofiassa, mutta niin se menee. Kun edessämme on kysymys, me kysymme itseltämme, millaisen vastauksen haluaisimme, ja suosimme sellaista vastausta, joka on meille mieluisin. Jos lempivastauksemme tuntuu vaikealta saavuttaa, me teemme vähän enemmän työtä löytääksemme sille tukea ja mahdollisesti heikentääksemme vaihtoehtoisten hypoteesien perustaa.

Teologian kohdalla tämä aiheuttaa tiettyä epätarkkuutta, joka on parasta tunnustaa, jos haluaa rehellisesti etsiä totuutta. Jos minun on vaikea uskoa kalvinistiseen käsitykseen predestinaatiosta, mistä se johtuu? Siitä, että haluan pitää kiinni ihmisen valinnanvapaudesta. Miksi haluan pitää kiinni siitä? Koska uskon Jumalan hyvyyden edellyttävän sitä. Onko käsitykseni kirjoitusten mukainen? Kirjoitukset eivät sano suoraan, että Jumala takaa ihmiselle valinnanvapauden. Mutta silti mielestäni se on raamatun kertomusten henki. Miksi se on? Onko se totuus vai onko se vain omien arvojeni heijastumaa? Entä sillä, joka uskoo toisin? Mihin arvostuksiin hänen valintansa perustuu?

Se, että teologiamme jossain määrin perustuu persoonallisuuteemme, ei ole mielestäni vaarallista niin kauan kuin tunnistamme sen ja pystymme erottamaan toisistaan oleellisen ja epäoleellisen. Mielestäni viisaan teologin tunnistaa siitä, että hänellä ei ole sisäistä pakkoa muuttaa mielipidettään muuttamattomaksi dogmiksi.

Vastavuoroisesti teologisen tai filosofisen tyhmyyden vaara uhkaa ketä tahansa, joka sitoutuu johonkin ismiin tai opettajaan siinä määrin, että vangitsee omat ajatuksensa vahvistamaan tämän ajatuskantoja. Teologisen keskustelun kenttä on täynnä raivokkaita tietyn ismin puolustajia, jotka pitävät ismistään yhden sen ajatusmallin takia ja samastavat uskonsa tuohon ismiin. Siksi jonkun muun ismin totuuden, vaikka vähäpätöisenkin, kyseenalaistaja muuttuu viholliseksi, joka pitää voittaa.

Totuus on kuitenkin, että mikään ismi ei ole täydellinen. Kysyisin jopa: onko yksikään ismi todellinen siinä mielessä, että sitä noteerattaisiin Taivasten valtakunnassa? Viekö yhteenkään ismiin intellektuaalisesti sitoutuminen ihmistä lähemmäksi Jumalaa? Lopulta elävän Jumalasuhteen etsimisessä jokainen on yksin, ilman samanmielisten tukea, ja ainut merkityksellinen kysymys on se, haluaako Jumala tuota suhdetta.