Jumala ei saa olla olemassa

Uusinta Puolimatkaa tankatessani koin valaistumisen. Noissa Tapio Puolimatkan kirjoissahan on tyypillistä monien asioiden ketjuuntuminen vaikeatajuisiksi kokonaisuuksiksi, ja tämmöisen taiteilijantolvanan mieli jää kaipaamaan selkeitä tiivistyksiä, jotain sloganinomaista huudahdusta, joka summaisi kokonaisen kappaleen idean.

Se tuli sitten ihan tyhjästä, eli omasta päästä. Nimittäin se ymmärrys, että mistä naturalistisessa tieteen kuvaamisessa on kysymys. Kun ensin päätetään, että Jumalaa ei käsitellä luonnontieteissä ja sitten todetaan, että eipä sitä Jumalaa näköjään tieteessä tule vastaan, niin sen kaiken takana on yksi laki: Jumalaa ei saa olla olemassa.

Miten kammottavan neuvostoliittolainen tämä tilanne onkaan! Vaikka Jumalan käsi kirjoittaisi Jyväskylän yliopiston seinään, se ei voisi todistaa Jumalan olemassaolon puolesta, sillä Jumala ei saa olla olemassa. Hän ei saa olla totta.

Puolimatkan kohtaamien kriitikoiden ja hänen itsensä välillä on yksi ongelma. He tarkoittavat uskonnolla eri asioita. Puolimatka puhuu uskonnosta sinä selityksenä, jonka annamme perimmäisille kysymyksille, ja tämän näkemyksen mukaan meillä
on aina jonkinlainen uskonnollinen asenne - olkoonkin se vaikka välinpitämätön. Hänen kritisoijansa taas usein puhuvat uskonnosta jonakin, mihin liittyy tietoista palvontaa ja hartaudenharjoitusta. Sellaiseen he tahtovat tehdä pesäeron ja kutsuvat itseään uskonnottomiksi. Tosiasiassa ollakseen täysin vailla uskonnollisia asenteita heidän täytyisi olla koomassa.

Jos tieteen pitää olla puhdasta uskonnosta, se ei saa puhua mitään minkään tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta. Se ei saa väittää, että geenit pyrkivät pysymään hengissä tai että evoluutio jotenkin pyrkisi johonkin. Kaikki sellainen on uskonnollisten väittämien esittämistä, sillä silloin pyritään vastaamaan perimmäisiin kysymyksiin.

Ja sitten taas, niin Jumalaan syvästi uskova kuin vakaumuksellinen ateistikin kavahtaa väitettä, että hänen vakaumuksensa olisi uskontoa. Kumpikin elää mielestään totuuden varassa, ei minkään keinotekoisen uskottelun tai satujen.

Kuinka absurdiksi tilanne muuttuisikaan, jos olisi kiistattomat todisteet Jumalan olemassaolosta ja luomisesta ja olisi pakko alkaa miettiä, miten tämä ilmaistaisiin luonnontieteessä, jossa Jumalaa ei saa ottaa huomioon.

Jumala ei saa olla olemassa, sillä silloin monen sadan vuoden tieteellinen pönötys osoittautuisi typeryydeksi. Jumala ei saa olla olemassa, sillä silloin fundamentalistit voittaisivat, ja he ovat ärsyttäviä. Jumala ei saa olla olemassa, sillä jos on olemassa Jumala, Hän on kamala. Nämä ovat uskonnollisia lausumia.

Jumala ei ole olematon, vaan Hän on tabu tai neukkulaisittain epähenkilö. Hänestä pitää vaieta ja Hänet pitää sulkea ulkopuolelle. Jumala on kuollut, ei absoluuttisesti, vaan yhteisölle. Hänestä puhuvat pitää vaientaa väkisin, eikä heidän saa antaa puhua, etteivät he häiritse hegemonista yhteiskuntarauhaa. Onko tämä sitten avointa ja kriittistä tiedettä vai uskonnollista totalitarismia?

Kaikkein vaikeinta ihmiselle on myöntää, ettei oikeastaan tiedä mitään. Siihen ansaan sortuu niin biologi kuin teologikin. Molemmista olisi mukavaa tietää, miten maailmankaikkeus toimii, ja houkutus on kova väittää, että kaikki on jo aika selvää.

Mutta kun tullaan niihin perimmäisiin kysymyksiin, niin jokainen on yhtä pätevä niihin vastaamaan: kenelläkään ei ole paljon enempää kuin jonkinlainen perstuntuma, että miten asiat oikeastaan ovat.

Joten antakaa Jumalalle nyt edes mahdollisuus olla olemassa.

Ratkaisukristillistä sakramentalismia

Vapaakristillisissä herätysliikkeissä muistetaan aina välillä tuhahdella kirkollisempien piirien runsaalle sakramenttien eli armon välineiden kirjolle. Onko meillä kuitenkin itsellämme joitain piilosakramentteja, jotka ymmärretään samalla tavalla välttämättömiksi armon välittäjiksi, ja onko meillä siihen yhtään parempaa oikeutusta?

Esimerkiksi uskonratkaisu. Kuka voi sanoa, koska pelastava usko syntyy? Ratkaisukristillisissä piireissä lapsenuskossa kasvaneet kokevat monesti jääneensä jotain paitsi, kun eivät ole kokeneet selkeää valinnan hetkeä. He saattavat jopa epäillä uskonsa pelastavuutta, koska eivät koe koskaan erityisesti kääntyneensä entisistä, pahoista teistään. Millaista arvostuksen puutetta Jumalan armoa ja kristillistä kotikasvatusta kohtaan tämä osoittaakaan!

Salaliittoteoriat, ne on jänniä

Eri teorioiden mukaan maailmaa joko hallitsee tai pyrkii hallitsemaan Illuminati-niminen salaseura, jonka johdossa on muutama mahtava teollisuussuku. Tiedusteluorganisaatiot, hallitukset ja tiedeyhteisöt ovat Illuminatin talutusnuorassa. Liian paljon tietävien katoamisiin liittyy mustia helikoptereita ja hukattuja poliisiraportteja.

Salaliittoteoriat ovat hauskaa huuhaata ja niistä on tullut varsin luontevasti aikamme ilmiö: toisaalta edistynyt tekniikka heittää vettä myllyyn ihmisten tarkkailusta puhuttaessa, toisaalta teorioihin hurahtaneiden on helppo viestiä keskenään. Viihdekoneistokin saa teorioista hyvää materiaalia tarinoihinsa.

Mutta pisimmät perinteet salaliittotarinoiden keksimisessä ja levittämisessä on varmaankin kristityillä. Pääosissa ovat olleet vuorollaan niin Vatikaani, suurvaltajohtajat kuin yksityisetkin, noitina pidetyt ihmiset. Vielä nykyäänkin jotkut kristityt kirjailijat muistavat rahastaa joutilaiden kristittyjen vainoharhalla.

Salaliittoteoriat ovat hyvää viihdettä ja ruokkivat dekkarinnälkäistä mieltä, mutta onko niillä totuusarvoa ja kannattaako niiden mukaan tehdä päätöksiä? Varmasti rahamiehet ohjailevat hallituksia jossain määrin, varmasti Vatikaanin valta on suurempi kuin sen pitäisi olla, ja varmasti meistä kerätään vaarallisen paljon tietoa.

Mutta pelko kahlehtii. Antikristuksen etsiminen ja vainoihin varautuminen ovat ansa, jolla Vihollinen tuhlaa Valtakunnan resursseja. Monet kristilliset urbaanilegendat ovat suoraan Diabolisesta Propagandatoimistosta peräisin ja pitävät huolen siitä, että uskovat muistavat pelätä Saatanaa ja unohtavat rakastaa ja toimia.

Omat lempisalaliittoteoriani? Google ja Facebook ovat jenkkien kansainvälisiä tiedusteluoperaatioita ja sikainfluenssa oli jokin maailmanlaajuinen kokeilu.

Mitä hyötyä on ihmiselle

Mitä hyötyä on siitä, että vaivaan mieltäni elämän tarkoituksella ja muulla arjen kannalta merkityksettömän tuntuisella jahkailulla? Minähän elän aikani ja kuolen, eikä tällainen pohdiskelu muuta sitä seikkaa miksikään.
Itse tunnen hyötyväni siitä, että voin sijoittaa itseni ja elämäni jonkinlaiseen viitekehykseen. Tietääkseni, millaisen roolin esitän, minun täytyy tietää millaisessa näytelmässä olen mukana.

Mutta tuleeko minun jakaa pohdintojani, varsinkaan keskeneräisiä, muiden kanssa? Mitä jos järkytän jonkun mielenrauhaa, jonkun vakaata ja tasaista uskoa?
Joskus seurakuntaelämässä tai raamatussa tulee vastaan absurdeja, järjenvastaisia piirteitä, ja silloin joudun kysymään, missä vika on: Jumalan suunnitelma on hyvä, miksi siis jossain hiertää? Jos jokin sitoo uskovia tai asettaa heille taakkoja, sen on syytä olla Jumalan tekoa tai se joutaa tulla ajetuksi ulos seurakunnasta tervassa ja höyhenissä kieritettynä, ja sitä ulosajettavaahan piisaa.

Minusta tuntuu, että kristittyinä olemme takertuneet liikaakin lillukanvarsiin: määrittäneet itseämme kristityiksi, baptisteiksi, uuskalvinisteiksi sun muiksi, kun loppujen lopuksi aina ovat kasvokkain vain ihminen ja hänen Jumalansa. Jeesus ei tullut antamaan meille suurta säännöstöä, jonka mukaan elää, vaan riistämään meiltä henkiset kainalosauvamme ja turvaverkkomme: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Mene, äläkä enää syntiä tee.

Tätä tarkoitusta palvelee se, että mietin, millainen Jumala on, mitä on hyvyys ja miksi muka Jeesuksen kaltaisuudessa kasvava ihminen voi olla niin kamalan paha.

Mystistä on, uskominen

Olenko koskaan puhunut Jumalalle? Onko minulla henkilökohtainen suhde Jumalan kanssa? Voinko sanoa tuntevani Jumalan?

Tähän asti elämässäni olen vierastanut sanaa ”mystiikka” ja katsonut pitkin nenänvartta niitä, jotka ovat sanoneet Jumalan olevan mysteerin. Eihän Jumala ole itseään salannut, Hänhän on ilmoittanut itsensä sekä raamatun kautta että ihmiseksi tulleena Kristuksena.

Silti kukaan ei ole koskaan nähnyt Jumalaa. Itse en ole koskaan kuullut Hänen puhuvan. Vaikka kuulisin Hänen äänensä joskus, voisin hyvin kysyä, kuulinko todella. Kaikki havaintoni Jumalasta tapahtuvat puutteellisten ihmisaistieni välityksellä.

Jotta voisin sanoa rehellisesti olevani Jumalan kanssa yhteydessä, minun tulisi kai kuulla säännöllisesti Hänen puhuvan itselleni ja nähdä Hänen puhumiensa asioiden toteutuvan enemmän kuin tilastollisen todennäköisyyden verran.

Entä sitten Jumalan ilmoitus raamatussa? Raamattu on kaikista uskonnollisista kirjoista varmasti tutkituin ja sen auktoriteetilla on ainakin evankelisissa piireissä myös vahva tieteellinen taustatuki. Se on ihmeellinen kirja, johon on talletettu Jumalan kohtaamisen kokemuksia ihmiskunnan synnystä lähtien.

Usein huomaankin jo noista kohtaamisista lukemisen synnyttävän itsessäni uskon, vaikka omat kokemukseni Jumalasta ovatkin kovin ohkaisia verrattuna Raamatun sankarien kokemuksiin.

Vaan mitä odotan, kun pyydän Jumalalta omaa, erityistä ilmoitusta itselleni? Suurin osa noista raamatun sankareista sai kuulla Jumalan puhetta ehkä kerran elämässään. Osa ei kuullut sitäkään, vaan noudatti yksinkertaisesti sitä tietoa, joka Jumalasta oli suullisen perimätiedon tai varhaisten kirjoitusten kautta heille välittynyt. Kenelläkään raamatun henkilöistä ei ollut raamattua käytössään sinä kokonaisuutena kuin se meillä on, harvalla oli edes osia Vanhasta Testamentista omassa käytössään.

Mitä muuta voisin pyytää? Uskollisuus Jumalaa kohtaan ei voi perustua itse asettamiini ehtoihin: en voi vaatia Jumalalta mitään. Siihen asti, kun uskoni muuttuu näkemiseksi, Hän pysyy salattuna. Hän on paljastanut itsestään sen, mitä tahtoo, ja minun on siihen tyytyminen. Vaikka Hän paljastaisi itsensä, voisinko kestää sitä tai voisinko näkemääni enää toisille välittämään? Palvelen oletettua Jumalaa, koska koen sen olevan oikein: uskon Hänen olevan totuuden, mutta en voi sitä todistaa. Kun koen jotain uutta Hänestä oivaltaneeni, jaan sen toisten sellaisten kanssa, joita Jumala kiinnostaa. Yksi asia kerrallaan.

Niin siis Jumala pysyy mysteerinä, suurimmaksi osaksi. Saatan ymmärtää Hänestä jotain, joku toinen ymmärtää Hänestä toisen puolen. Osa käsityksistämme on melko varmasti vääriä. Kukaan ei Häntä tunne kokonaan. Mutta että sortuisin mystisismiin, että tekisin Jumalan yhteydestä itselleni epäjumalan, siihen en tahdo ruveta.