Vapaa tahto ja ihmisen kehityskelpoisuus

Me immeiset tykkäämme ajatella, että meillä on vapaa tahto. Se jotenkin tekee elämisestä mielekkäämpää. Tuntuu ihan itsestään selvältä, että itsehän sitä päätöksensä tekee.

Vapaa tahto on kuitenkin aika ongelmallinen juttu, tarkastellaan sitä sitten kristillisestä tai naturalistis-ateistisesta näkökulmasta käsin: nimittäin jos Jumala on kaikkivaltias ja kaikki tapahtuu hänen tahtonsa mukaan, niin eikö ihmisen vapaa tahto ole vähintäänkin kyseenalainen? Ja toisaalta, jos ihmisen mieli on vain hänen geneettisten ominaisuuksiensa ja ympäristönsä tuote, niin voiko ihmisen ajatella kykenevän irtaantumaan niiden asettamista kahleista?

Jälkimmäinen kysymys itse asiassa sulautuu myös edelliseen: ihmisen on helppo puolustaa syyttömyyttään sanomalla, että Jumala on tehnyt hänet sellaiseksi kuin hän on. Mutta Jumala pitää meitä vastuullisina teoistamme, joten minusta voimme aika turvallisesti olettaa hänen antaneen meille myös jotain itsenäistä päätäntävaltaa.

Itse asiassa riippuvuuksien uhrit ja kriminaalihuollon asiakkaat tekevät juuri sitä työtä, johon itsenäistä, vapaata tahtoa tarvitaan: he pyrkivät murtamaan luonnolliset tai totutut toimintamallinsa. Kristillisessä kielenkäytössä sitä kutsutaan parannuksen tekemiseksi. Joku saattaisi kiirehtiä sanomaan, ettei luonnollinen ihminen voi edes tahtoa muuta kuin syntiä, mutta siinä mielestäni sekoitetaan luonnollinen halu, joka meillä on syntiin, ja Jumalan antaman omantuntomme ohjaama hengen tahtominen. On selkeästi erheellistä sanoa, ettei pahantekijällä ole halua hyvään – tosiasiat sotivat sellaista väittämää vastaan. Tosiasiassa ihminen voi samaan aikaan tahtoa sekä pahaa että hyvää.

Psykoanalyysin isä, itävaltalainen Sigmund Freud, puhui ihmisessä olevista luonnollisista haluista nimellä “id” ja ihmisen yleviin tavoitteisiin pyrkivästä mielen osasta nimellä ”superego”. Voisi kuvitella Freudin saaneen ajatteluunsa vaikutteita raamatun liha ja henki -käsitteistä. Kun Freud puhui, että ihminen voi kehittää itseään siten, että hänen superegonsa hallitsee hänen toimintaansa, kristitty voisi puhua, että kyseisessä ihmisessä näkyvät Hengen hedelmät. Kun Freud puhui, että ihmistä voi myös hallita hänen idinsä, kristitty voisi puhua, että kyseinen henkilö on lihallinen. Kumpikaan ei kuitenkaan lähde siitä oletuksesta, että ihminen on sellainen kuin on, eikä voi muuttua.

On tärkeää huomata, että psykologit, kasvattajat ja muut humanistiset ihmisen kehityskelpoisuuteen perustansa rakentavat ammattikunnat eivät useinkaan tukeudu siihen, että Pyhä Henki saa aikaan muutoksen ihmisessä. Siksi he tekevät paljon enemmän työtä ja näkevät vähemmän tuloksia kuin mihin seurakuntien ja kristillisten hoitomuotojen parissa on totuttu. Ihmisen henki on vain kuva siitä, mitä alkuperäinen Henki on, ja Hengen kanssa ihmisen henki vahvistuu ja oppii luontevasti elämään hengellisesti. Ihmisen henkeä voisi verrata vankeudessa syntyneeseen ja kasvaneeseen petoeläimeen, joka vapautetaan luontoon. Yksinään se on avuton ja oppii hitaasti selviämään, mutta jos sen ottaa laumaansa vahva, luonnossa kasvanut eläin, se voi oppia tämän esimerkistä ja löytää omat luontaiset vaistonsa.

Tässä kohden taas voi syntyä kristittyjen kesken erimielisyyttä. Joku sanoisi, ettei Jumalan tahdon mukaan eläminen ole ihmisen hengelle luontaista, mutta minä väitän, että siihen henkemme on luotu ja sen mallin mukaan se on muokattu. Vain, koska olemme kasvaneet synnin vankeudessa, meille on luonteenomaista toistaa vankeudessa oppimiamme käyttäymismalleja, mutta tosiluontomme, henkemme ”vaisto”, herää Jumalan Hengen vaikutuksesta.

Syntiinlankeemus on tuominnut ihmisen ristiriidan repimäksi olennoksi, jolla on keskenään ristiriitaisia taipumuksia: toisaalta halu hyvään, toisaalta halu pahaan. Kuten Paavali sanoi: sitä hyvää, mitä minä tahdon, sitä minä en tee. Hän puhui tahdostaan, joka tuli hänen hengestään tai superegostaan, ja joka kuitenkin jäi hänen idinsä tai lihansa jalkoihin. Oliko Paavalilla vapaa tahto ja jos ei, niin mikä häntä vangitsi?

Logiikasta teologian rakennusaineena

Palataanpa tähän aiheeseen vielä hieman. Olen ollut kärkäs sanomaan, että vapaissa suunnissa on pitkä huonon teologian perinne, mutta kuinka huonoa ”perinteinen” yksioikoinen raamatuntulkinta oikeastaan on, ja millä lailla systemaattinen teologia on sitten parempaa?

Eikö kuitenkin ole niin, että Raamattu on se todistus, joka meillä on Jumalasta, ja kaikki, mikä siitä johdetaan opiksi, huononee laadussaan, mitä useampia loogisia askeleita joudutaan ottamaan? Ja samoin Raamatun eri todistusten yhdistely ja vastakkain asettaminen nojaa enemmän inhimilliseen logiikkaan kuin Raamatun omaan todistukseen? Jos näin on, niin eikö silloin systemaattinen teologia ole enemmän ihmisen älyn palvomista kuin Jumalan kunnioittamista?

Eli eikö olekin raamatullisempaa julistaa vain eteenpäin Raamatun yksittäisiä väittämiä kuin niistä johdettua teologiaa?

Edellisessä tapauksessa julistamme: “Jumala on Rakkaus”, jälkimmäisessä voimme päätyä julistamaan vaikka, että “koska Jumala on Rakkaus, helvettiä ei ole”. Eli kuten Chuck Missler usein sanoo: ”Kiduta tosiasioita tarpeeksi pitkään ja ne tunnustavat mitä vain”.

Missä on Raamatun arvo? Siinäkö, millaisia oppirakennelmia siitä voidaan johtaa, vai siinä, mitä se saa lukijansa sydämessä aikaan? En mahda sille mitään, mutta kun joku kertoo toiselle uskovalle, että tämän uskonkäsitys on pielessä, koska tämä yksi uskon yksityiskohta johtaa sellaiseen ja tuollaiseen lopputulokseen, niin tekisi mieleni läpsäyttää takaraivoon… Miten niin johtaa, kuka niin sanoo? Raamattuko?

Logiikasta, opista ja raamatullisuudesta

Viime aikoina minua on mietityttänyt kalvinismi. Kalvinistejahan on syytetty jonkinlaisesta uskon älyllistämisestä jo uskonpuhdistuksen aikaan, mutta toisaalta, kuten Time:n maaliskuisessa jutussa todettiin, kuka tahansa, joka alkaa johtaa kuvaansa Jumalasta yksin Raamatun pohjalta, päätyy usein varsin kalvinistiseen lopputulokseen.

En voi sanoa olevani kovin perehtynyt vielä koko uuteen kalvinismiin, mutta sillä perusteella, mitä olen voinut reformoituun teologiaan sitoutuneiden ystävieni kanssa keskustellessani todeta, kalvinismin heikoin kohta on juuri sen tukeutuminen logiikkaan: sellaiset käsitteet kuin ennaltamääräämisoppi eivät kuitenkaan loppujen lopuksi ole eksplisiittisesti Raamatusta nousevia, vaan toiseenkin johtopäätökseen voidaan tulla täysin raamatullisin perustein.

Tämä onkin vienyt minut entistä aremmalle paikalle sen suhteen, mitä Raamatusta voidaan sanoa. Ensinnäkin jos puhutaan, että joku oppi on Raamatullinen, niin minusta sellaiselle opille ei pitäisi voida löytyä Raamatusta vastakkaisia sävyjä. Jos taas jotain köydenvetoa on huomattavissa, niin silloin ei pidä vetelemään mutkia suoriksi, vaan on todettava, että tämä asia ei ole aivan selvä.

Näin on esimerkiksi ennaltamääräämisopin laita. Toisaalta voidaan todeta, että jotta täysin turmeltunut ihminen voisi ottaa Jumalan tarjoaman pelastuksen vastaan, tulee Jumalan tehdä myös valinta ihmisen puolesta. Toisaalta evankeliumeista saa vankasti sen käsityksen, että Kristus kuoli koko maailman puolesta, eikä vain jonkun valittujen joukon puolesta. Jos on kaksi hyvin perusteltavissa olevaa tulkintaa samasta todistusaineistosta, silloin se osoittaa mielestäni näiden tulkintojen olevan jotenkin vajavaisia kyvyssään kuvata todellisuutta.

Ihmisen logiikka ei ole sen parempaa kuin ihmisen syntinen olemus muutenkaan. Kreikkalaisista lähtien logiikkaa on pidetty pyhänä tieteenä, onhan siinä matemaattisen totuuden piirteitä, mutta kristillisen opin perustamisessa ei mielestäni logiikalla pitkälle pötkitä. Jumalan valtakunnan luonne on sellainen, että se on hullutus ja se on annettu tyhmille viisaiden sijaan. Ja toisaalta, Raamatun kuva todellisesta viisaudesta ei viittaa hirvittävän loogisiin ihmisiin, vaan ihmisiin, jotka kunnioittavat Jumalaa ja pyrkivät elämään sen mukaisesti.

Tämän sanominen ei ole minulle helppoa, sillä rakastan logiikkaa siinä mielessä, että se on läheistä sukua totuudelle, jonka taas olen itsekin saanut kokea tekevän ihmisen vapaaksi. Mutta logiikan huono puoli on se, että joku ajatusketju vaikuttaa loogiselta vain siihen asti, kunnes joku osoittaa siinä virheen. Ja sitä ei voi tietää, koska se tapahtuu. Toisaalta logiikka riippuu niin tavattoman paljon ennakkoasenteistamme. Onhan rodunjalostuskin todella loogista, samoin kuin agnostisismi.

Kun Sana (kr. Logos) tuli lihaksi, Hän osoitti, kuinka suuria aukkoja kirjoitusten tulkitsijoiden logiikassa oli. Koska heidän sydämensä olivat pimeät, eivät heidän mielensäkään aistineet kirjoituksista niiden henkeä. Miten minäkään voisin ajatella, että voin logiikalla täyttää niitä aukkoja, joita Jumala on ilmoitukseensa jättänyt?

Yhteenvetona sanoisin, että kristillistä oppia muotoillessamme meidän, jotka olemme paimenvastuussa, ei tulisi lisätä Raamattuun yhtään syy-seuraussuhdetta, jota ei ole suoraan Sanassa ilmaistu. Se olisi mielestäni aika käytännöllistä Herran pelkoa ja sen periaatteen pitäisi kantaa aika pitkälle.

p.s. Viimeksi viime sunnuntaina puhuin saarnaspöntöstä, mitä sylki suuhun toi – kiitos Terolle kun mainitsit asiasta ;)

Paskanhajuinen profeetta

Johannes Kastaja oli viimeinen Vanhan Testamentin profeetta, olkoonkin, että hänestä kirjoitetaan Uuden Testamentin puolella. Hän oli se, joka julisti, että vanha on ohi ja on aika kääntyä uuteen. Yleensä Johanneksesta muistetaan tämän lisäksi hänen eksentrinen olemuksensa: raamatun mukaan hän pukeutui kamelinkarvaan, asui ja julisti erämaassa sekä eli heinäsirkkoja syömällä.

Näistä asioista vähiten erikoista on heinäsirkkojen syöminen, sirkathan ovat kosher.

Mutta miksi ihmeessä Johannes julisti erämaassa ja pukeutui kamelinkarvaan? Miten ihmeessä sellainen ruokkoamaton hamppari saattoi julistaa pyhästä Jumalasta ja kehottaa ihmisiä parannukseen niin, että monet ajattelivat hänen jopa olevan Israelin luvatun lunastajan, Messiaan? Miksei hän julistanut synagogissa valkoisessa pellavassa?

Veikkaanpa, että Johannesta motivoi niin voimakas pyhyyden tuntemus, että se on meikämanneille aivan vierasta. Johanneksen elämän tarkoitushan oli tunnistaa Messias ja osoittaa Hänet kansalle ja sen jälkeen hän jo joutaisikin siirtymään pääkonttorille.

Luulen, että Johannes erotti niin selvästi pyhän syntisestä, että häntä ei olisi saanut synagogan ovesta sisään rautakangella vääntämälläkään. Siellähän kaikki pyhä oli tekopyhyyttä: vaatteita, näkyviä uhreja ja kuuluvia rukouksia. Sitä, mitä Jeesus kutsui valkeiksi kalkituiksi haudoiksi ja kyykäärmeiden sikiöiksi. Kuvittelen, että pyhyyden kompassi, profeetta Johannes koki fyysistä pahoinvointia nähdessään sellaista.

Samaa ajatusta sovellan ajatuksissani myös Johanneksen asuun: jos tiedät, miltä kameli haisee, niin tiedät, ettei Johannes julistautunut pukeutumisellaan pyhäksi. Ennemminkin väittäisin, että Johannes pukeutui synnin kuvaksi, että hän alleviivasi tahraantunutta ja tympäisevää, langennutta luontoaan ikäänkuin julistaakseen: “älkää minua katsoko, en minä ole Pyhä”.

Sellainen oli Jeesuksen airut. Paskanhajuinen antiteesi Hänelle, joka saattoi hyvällä omallatunnolla pukea ylleen saumattoman pellavapaidan ja jonka sydämen väri oli valkoisen paidan kanssa samaa sävyä – ja joka oli kelvollinen ottamaan pois maailman synnin.

Asiat klimppiintyvät

Elämässä on semmoinen jännä piirre, että kun joku asia pyörii mielessä, niin sama teema tulee vastaan eri suunnista. Minulla on tapana sanoa, että asiat tapahtuvat kokkareina, millä viittaan tilastotieteen ja tähtitieteen klusteri-termiin. Eli että samantapaiset asiat jostain syystä keskittyvät elämässä samaan kohtaan.

Tuota Ennsiä luettuani ja ihmeteltyäni sitä, miten hän ikäänkuin vapauttaa raamatun palvelemasta meidän käsitystämme Jumalasta ja kuvaamaan kirjoittajiensa käsitystä heidän kielellään, sain ystävältäni äänitteen, jossa Nick Cave puhuu omasta rakastumisestaan raamatun kielen inhimillisyyteen. Raamatussahan, mikäli katsomme sitä Ennsin silmälasien läpi, Jumalan ilmoitus itsestään vastaa osaltaan ihmisten odotuksia siitä, millainen Jumala on: ympäröivä kulttuuri värittää raamatun kirjoittajien jumalakuvaa. Siispä Vanhan Testamentin Jumala on välillä armoton, äkkipikainen, jopa julma, ja psalminkirjoittajan ylistykseen sekoittuu toive naapurin verisestä kuolemasta.

Lukiessaan raamattua nuorena miehenä Cave huomasi, kuinka suuri kontrasti oli Anglikaanisen kirkon uskonnon ja raamatun kuvaaman inhimillisen jumalasuhteen välillä ja suorastaan ahmi raamattua. Myöhemmin hän kyllästyi Vanhaan Testamenttiin ja päätti alkaa lukemaan Uutta Testamenttia, jota hän luki myöskin enemmän Jumalan inspiroimana kirjallisuutena kuin evankeelisen uskon oppikirjana – ja sai paljon lukemastaan.

Jotenkin tuntuu siltä, että pinnan alla muhii uusi rakastuminen raamattuun: sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen pitäisi olla.

In man He trust

Luettuani lisää Ennsiä tuntuu siltä, että tämä on yksi tärkeimpiä kirjoja, joita on koskaan kirjoitettu. Enns avaa erinomaisesti Raamatun luonnetta kirjana, joka ottaa huomioon ihmisen elämän kirjon ja myös näyttää siltä. On oikeastaan todella typerää, miten raamatulta on odotettu sellaista teknistä johdonmukaisuutta kuin vaikka astianpesukoneen käyttöohjeelta, kun se tosiasiassa on kokoelma itämaista kirjallisuutta eri tyylilajeissa, sellaisena jopa hyvin inhimillinen. Miten latistavaa onkaan yrittää selittää pois raamatun jännitteitä, kun ne voisi nähdä sen rikkautena.

Mielestäni Enns valaisee ansiokkaasti evankeelisen kristillisyyden sokeaa pistettä: Jumalan Sanalle annetaan attribuutteja, joita Jumala ei ole sille tarkoittanutkaan: oletetaan, että koska raamattu on jumalallista ilmoitusta, se on täysin inhimillisyyttä vailla, vaikka Jeesuskin oli täysin jumalallinen ja täysin ihminen ollessaan maan päällä. Onkohan Sanan mystifiointi katolisen kirkon vai reformaation peruja?

Uskomattominta raamatussa (tässä valossa) on, että siitä käy niin selvästi ilmi, että Jumala luottaa Sanansa menevän perille myös vajavaisten ihmisten läpi suodatettuna. Hän luottaa siihen, että sanoma saavuttaa sydämet, vaikka sen välittävät kaikin puolin kehnot kundit, joilla ei ole hajuakaan siitä, mitä vastuullinen tiedonvälitys tarkoittaa.

Zen-vastauksia yllättävältä taholta

Aloin sitten lukemaan Peter Ennsin kohua herättänyttä kirjaa "Inspiration and Incarnation", ja tämmöiselle oppimattomalle fundikselle se tuntuu aika silmiä avaavalta. Mikäli Ennsin ajatukset eivät tule täysin demonisoiduiksi evankelisissa piireissä, ne tulevat takuulla muuttamaan tapaamme suhtautua raamattuun, teologiaan ja ylipäänsä Jumalan ilmoitukseen itsestään.

Jos sallitte, rakkaat ja olemattomat lukijani, jaan kanssanne ensimmäisen vaikutelmani siitä, mihin Ennsin kirja tuntuisi johtavan: Raamattu ei ehkä olekaan joka kohdastaan puhdasta kultaa, täynnä kätkettyjä salaisuuksia ja täydellisen ilmatiivis. Siinä saattaa olla paljonkin sellaista, millä ei ole oikeastaan nykyihmiselle paljonkaan välitöntä merkitystä. Olemme ehkä mystifioineet sitä liikaa, jopa tavalla, joka olisi saanut Jeesuksen oikaisemaan meitä.

Eräässä zen-kertomuksessa oppilas saa tehtäväksi miettiä, onko koiralla buddha-luonnetta. Oikea vastaus kysymykseen on "mu": ei vastausta, älä kysy. Mikäli Jumala on sanansa ja käskyjensä antamisessa käyttänyt inhimillisiä lähteitä niin runsaasti ja löysin rantein kuin mitä nykytietämys Ennsin mukaan osoittaa, se tarkoittaa teologialle sellaisena kuin sen tunnen, suurta mu-vastausta: älkää kysykö, kaikkeen ei kuulu saada vastausta, ei se ole tärkeää. Ja silti, tämä muistuttaa kovasti Jeesuksen puhetta: Hän ei alistunut vastaamaan kysymyksiin, joiden vastaus olisi johtanut kysyjän huomion pois ilosanomasta. Sen sijaan Jeesus ohjasi kysymään oikeita kysymyksiä.

Kuinka paljon jopa me, uskonpuhdistajien ja alkuseurakunnan halukkaat jäljittelijät, kysymme raamatulta vääriä kysymyksiä, emmekä hyväksy hiljaisuutta vastaukseksi?

Josefus & co. vs. Matteus & co.

Jos kerrankin kirjoittaisi lyhyesti.

Mikä kumma siinä on, että raamatun ulkopuolisia lähteitä tupataan pitämään luotettavampina kuin sen sisäisiä?

Eli vaikka evankeliumit ovat yksityiskohtaisia silminnäkijäkertomuksia tai siliminnäkijöiden haastatteluihin perustuvia reportaaseja, niin niiden todenperäisyyttä silti arvioidaan joidenkin kauempaa asiosta kuulleiden puolivillaisten mainintojen perusteella?

Se pieni ero

Tahdon nostaa esiin yhden tärkeän eron, jota ei mielestäni ole kylliksi korostettu kristikunnassa: sen, joka on moraalisen ihmisen ja moralistisen ihmisen välillä.

Moraalinen ihminen
Moraalinen ihminen uskoo, että sydämen muuttumisesta seuraavat oikeat teot. Hän on sisäistänyt Jeesuksen ohjeen rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään. Häntä varten ei ole lakia, sillä rakkauden laki ohjaa häntä. Hän ei tuomitse, sillä hän tuntee vastuunsa eikä tahdo asettua Jumalan asemaan. Hän puhuu julki synnin ja julistaa evankeliumia, jotta kukaan ei tietämättömyydessään hukkuisi. Mikäli joku ei usko eikä tee parannusta, moraalinen ihminen ei häkelly eikä tartu pakkokeinoihin, sillä maailma ei ole hänen kotinsa, eikä hän tahdo sanella sääntöjä toisten kotiin. Hän voi viihtyä syntisten seurassa ja kuunnella heitä, sillä heidän syntinsä eivät voi tahrata hänen sisintään. Hän tavoittaa ihmisiä, sillä nämä näkevät hänessä Kristuksen rakkauden.

Moralistinen ihminen
Moralistinen ihminen uskoo, että oikeat teot vakuuttavat Jumalan ja ihmiset hänen uskostaan. Hän voi olla sisimmässään täynnä vihaa, mutta pakottaa kasvoilleen rakkauden ilmeen. Hän julistaa oikeita tekoja kuin ne olisivat pelastavaa evankeliumia, ja jos joku ei ota hänen sanomaansa vastaan, hän ahdistuu ja julistaa tuomiota synnintekijöille. Hän ei voi viettää aikaansa syntisten kanssa, ettei häntä luultaisi heidän kaltaisekseen. Jos hän viettää aikaa syntisten kanssa, hänen täytyy ainakin muistaa mainita näille, ettei ole samanlainen. Moralistinen ihminen ei tunne Jumalan rakkautta, vaan häntä motivoi tuomion pelko. Hänkin voi tavoittaa uskoon toisia ihmisiä, jos saa pelkonsa tarttumaan heihin, mutta yhdessä he kietovat toisensa yhä vahvempiin ja ahtaampiin kahleisiin.

Meidän tehtävämme ja roolimme ei ole pakottaa maailmaa ulkokultaisuuden kahleisiin, käyttäytymään kuin olisivat pelastuneita. On turha sanoa syntisille, etteivät he saa olla syntisiä, jos he eivät ole valmiita muuttumaan. Ne, jotka ovat pelastuneet ja sydämeltään muuttuneet, tulevat kyllä herkemmiksi tunnoltaan ja tekevät päätöksensä Jumalan edessä. Muut pysyvät kapinallisina ja vihaavat Jumalaa loppuun saakka. Ihminen, joka ei ole uskossa on upoksissa synnin meressä, eikä siihen vaikuta se, onko hänellä puhtaat vai likaiset vaatteet yllään.

Matt. 10:14 Ja missä teitä ei oteta vastaan eikä teidän sanojanne kuulla, lähtekää pois siitä talosta tai siitä kaupungista ja pudistakaa tomu jaloistanne. 15 Totisesti minä sanon teille: Sodoman ja Gomorran maan on tuomiopäivänä oleva helpompi kuin sen kaupungin.

Ilm. 22:11 Vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on saastainen, saastukoon edelleen, ja joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta, ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen.

Jeesuskaan ei tullut tuomitsemaan, vaan tuomioksi – se, joka Hänet hylkää, tuomitsee itsensä. Samoin meidän tehtävämme on julistaa ilosanomaa syntien anteeksi saamisesta ja joka Jeesuksen uhrityön ottaa vastaan, sille ei ole enää mitään tuomiota. Hänelle me sanomme: ”mene, äläkä enää syntiä tee” ja Pyhä Henki häntä siinä auttaa.

Eksistentiaalinen teologia

Seikkailin tässä ensimmäisenä työpäivänä Eksegeettisellä safarilla ja törmäsin Pekka Leivon käyttämään termiin “eksistentiaalinen teologia”, vastapainona systemaattiselle teologialle. Tämä oli jotain, mitä olen itse kuluneen kesän aikana kokenut syntyväksi mieleni pinnalle kuin öljykalvo lätäkköön. Adventismi-aiheen kommenteissa Leivo sanoo (todettuaan, että hänen on vaikea uskoa, että raamatun pohjalta voitaisiin muodostaa systemaattinen teologia):

Eli jäljelle on jäänyt yrittää muodostaa eksistentiaalinen teologia, jossa teologia muodostuu sekä Raamatun äärellä että vähän kauempana koetusta todellisuudesta. Sieltä käsin sitten vetelen herneitä nenään joka paikassa, missä sanotaan “me ollaan raamatullisia”.

Mikäli olen käsittänyt oikein, systemaattisen teologian (jos sellaista yritetään luoda) tarkoitus on luoda raamatun tekstien perusteella hermeettinen (ilmatiivis) looginen systeemi, joka ei sisällä ristiriitaisuuksia ja joka selittää kaiken tarvittavan Jumalasta. Leivon ehdottaman eksistentiaalisen teologian taas ymmärrän siten, että raamattua ei ole tarkoitettu tällaisen systeemin perustaksi, vaan se on tarkoitettu ohjaamaan ihmistä kohti oikeita vastauksia todellisessa elämässä – ilman että sen tulisi olla aukoton tai ristiriidaton.

Ajatus on aika järisyttävä, jos tulee liikkeestä, jossa mikä tahansa raamatun auktoriteetin heikentämiseltä vaikuttavakin saa aikaan puolustusrefleksin laukeamisen. Mutta mikäli olisimmekin käyttäneet raamattua väärin, tarkoittaako se sitä, että sen auktoriteetti tai jumalallinen inspiraatio olisi vaakalaudalla? Eikö voida yhtä hyvin nähdä, että Jumala valitsi, mitä asioita kertoa ja mitä jättää kertomatta? Olisiko tavatonta ajatella, että raamatun aukottomuuden tai ristiriidattomuuden todistaminen on sotaa, johon Jumala ei ole halunnutkaan meidän ryhtyvän?

Kysymys kulminoituu raamatun luotettavuuteen: onko raamattu totta ja voiko sen varaan rakentaa mitään, jos siitä löytyy aukko tai ristiriita? Jotta kysymys ymmärrettäisiin kunnolla, muotoilen sen toisin: edellyttääkö raamatun totuudellisuus, että se kattaa kaikki mahdolliset ongelmat ja että se ei sisällä mitään ristiriitoja millään tasolla? Vai onko raamattu totta ja täyttääkö se tehtävänsä antamalla ihmisen elämälle oikeat suuntaviitat, vaikka sen evankeliumikirjojen kirjoittajien kronologia mättäisi tai VT:n siteeraukset ontuisivat?

Eikö voi vain suoraan sanoa, että kanonisoitaessa nämä koettiin totuudellisiksi kirjoituksiksi, vaikkei kukaan ole niitä toimittanut julkaisukuntoon?

Onko silloin liberaaliluopio ja omien petturi, jos sanoo, ettei raamattu kehota etsimään kaikkia vastauksia raamatusta, vaan osa pitää löytää ihan itse? Tai jos sanoo, ettei kaikkia kysymyksiä ole mielekästä kysyä? Voisiko Jumala todeta, että “mitä tuota mietit, ei sillä ole mitään merkitystä”?

Sanoisin, että etsittäessä ratkaisuja elämän suuriin kysymyksiin, Leivon eksistentiaalinen teologia on ainoa tie ymmärtämiseen, ja se on myös Jumalan metodi: opetussuunnitelmiimme kuuluu sekä teoria että harjoittelu, ja oivaltaminen syntyy vasta, kun elämä opettaa meille, mitä raamatussa sanotaan. Eikä siinä oivaltamisessa raamattu ole ainoa mahdollinen opas. Tie “valaistumiseen” elämän arvoista voi kulkea montaa kautta, mutta pelastukseen on vain yksi reitti, Jeesuksen kautta.

Elämä on epämääräistä, samoin on Jeesuksen kaikenkattava ohjeistus: “Mene, äläkä syntiä tee” – kun kysymme, mikä sitten on syntiä, niin kaikenkattavaa listaa ei ole tarjolla, vain ohje: “älä tee sitä”.