Assosiaatio ja relevanssi, älykkyys, viisaus ja hulluus

Tämän päivän keittiöpsykologisia pohdiskeluja: Ihmisen älykkyys tuntuisi olevan pääasiassa kykyä yhdistää asioita keskenään, siis assosioida. Tyhmä ihminen ei osaa yhdistää asioita, älykäs osaa. Nero assosioi odottamattomalla tavalla ja epätavallisen tehokkaasti, hullu täysin vapaasti ja hallitsemattomasti.

Tässä on neron ja hullun yhteys: molemmilla synapsit napsuvat ja mielisairaskin voi hulluutensa rajamailla tehdä nerokkaita havaintoja, siis olla nero, kunnes mopo taas karkaa mielen metsäteille.

Viisaus taas on kytköksissä relevanssiin – joka osaa valikoida oivalluksistaan todella hyödylliset ja erottaa todella relevantit epärelevanteista on viisas. Usein älykäs ihminen rakastuu oivalluksiinsa osaamatta mitata niiden todellista arvoa, kun taas viisas ihminen tekee juuri sen.

Viisaus on myös kytköksissä relevanssin etäisyyteen henkilön välittömistä tarpeista ja tunteista. Viisas näkee, että siemenviljaa tarvitaan seuraavana kylvökautena, tyhmä näkee vain sen, että viljaa voi syödä. Vilja on hänelle relevanttia välittömästi, mutta hän ei näe sen relevanttia etäämmällä nykyhetkestä.

Intuitio on tiedostamatonta assosiointia, johon ei liity pohtimisen vaikeutta, vaan oivallus tulee ikäänkuin itsestään, heikkona signaalina.

Paranoia eli vainoharhaisuus taas seurannee siitä, että mieli erehtyy pitämään kaikkea relevanttina: jokainen ilmiö yhdistyy kaikkeen muuhun ja kaikkeen latautuu suuri merkityksellisyyden tunne.

Niinpä ilmestyksenkin kohdalla viisas jää seuraamaan, saako hänen näkynsä tosielämän kautta jotain relevanssia, kun taas hullu alkaa määrittää kaiken ilmestyksensä perusteella. Merkityksellisyyden tunne ei ole itsessään merkki siitä, että ilmestys tai inspiraatio on aito.

Kommentoi: miten paranoia eroaa yhtenäisestä maailmankuvasta, esimerkiksi uskonnollisesta maailmanselityksestä, entä miten yliluonnollisen ilmestyksen voisi erottaa sisäisestä kokemuksesta?

Paskanhajuinen profeetta

Johannes Kastaja oli viimeinen Vanhan Testamentin profeetta, olkoonkin, että hänestä kirjoitetaan Uuden Testamentin puolella. Hän oli se, joka julisti, että vanha on ohi ja on aika kääntyä uuteen. Yleensä Johanneksesta muistetaan tämän lisäksi hänen eksentrinen olemuksensa: raamatun mukaan hän pukeutui kamelinkarvaan, asui ja julisti erämaassa sekä eli heinäsirkkoja syömällä.

Näistä asioista vähiten erikoista on heinäsirkkojen syöminen, sirkathan ovat kosher.

Mutta miksi ihmeessä Johannes julisti erämaassa ja pukeutui kamelinkarvaan? Miten ihmeessä sellainen ruokkoamaton hamppari saattoi julistaa pyhästä Jumalasta ja kehottaa ihmisiä parannukseen niin, että monet ajattelivat hänen jopa olevan Israelin luvatun lunastajan, Messiaan? Miksei hän julistanut synagogissa valkoisessa pellavassa?

Veikkaanpa, että Johannesta motivoi niin voimakas pyhyyden tuntemus, että se on meikämanneille aivan vierasta. Johanneksen elämän tarkoitushan oli tunnistaa Messias ja osoittaa Hänet kansalle ja sen jälkeen hän jo joutaisikin siirtymään pääkonttorille.

Luulen, että Johannes erotti niin selvästi pyhän syntisestä, että häntä ei olisi saanut synagogan ovesta sisään rautakangella vääntämälläkään. Siellähän kaikki pyhä oli tekopyhyyttä: vaatteita, näkyviä uhreja ja kuuluvia rukouksia. Sitä, mitä Jeesus kutsui valkeiksi kalkituiksi haudoiksi ja kyykäärmeiden sikiöiksi. Kuvittelen, että pyhyyden kompassi, profeetta Johannes koki fyysistä pahoinvointia nähdessään sellaista.

Samaa ajatusta sovellan ajatuksissani myös Johanneksen asuun: jos tiedät, miltä kameli haisee, niin tiedät, ettei Johannes julistautunut pukeutumisellaan pyhäksi. Ennemminkin väittäisin, että Johannes pukeutui synnin kuvaksi, että hän alleviivasi tahraantunutta ja tympäisevää, langennutta luontoaan ikäänkuin julistaakseen: “älkää minua katsoko, en minä ole Pyhä”.

Sellainen oli Jeesuksen airut. Paskanhajuinen antiteesi Hänelle, joka saattoi hyvällä omallatunnolla pukea ylleen saumattoman pellavapaidan ja jonka sydämen väri oli valkoisen paidan kanssa samaa sävyä – ja joka oli kelvollinen ottamaan pois maailman synnin.