Zen-vastauksia yllättävältä taholta

Aloin sitten lukemaan Peter Ennsin kohua herättänyttä kirjaa "Inspiration and Incarnation", ja tämmöiselle oppimattomalle fundikselle se tuntuu aika silmiä avaavalta. Mikäli Ennsin ajatukset eivät tule täysin demonisoiduiksi evankelisissa piireissä, ne tulevat takuulla muuttamaan tapaamme suhtautua raamattuun, teologiaan ja ylipäänsä Jumalan ilmoitukseen itsestään.

Jos sallitte, rakkaat ja olemattomat lukijani, jaan kanssanne ensimmäisen vaikutelmani siitä, mihin Ennsin kirja tuntuisi johtavan: Raamattu ei ehkä olekaan joka kohdastaan puhdasta kultaa, täynnä kätkettyjä salaisuuksia ja täydellisen ilmatiivis. Siinä saattaa olla paljonkin sellaista, millä ei ole oikeastaan nykyihmiselle paljonkaan välitöntä merkitystä. Olemme ehkä mystifioineet sitä liikaa, jopa tavalla, joka olisi saanut Jeesuksen oikaisemaan meitä.

Eräässä zen-kertomuksessa oppilas saa tehtäväksi miettiä, onko koiralla buddha-luonnetta. Oikea vastaus kysymykseen on "mu": ei vastausta, älä kysy. Mikäli Jumala on sanansa ja käskyjensä antamisessa käyttänyt inhimillisiä lähteitä niin runsaasti ja löysin rantein kuin mitä nykytietämys Ennsin mukaan osoittaa, se tarkoittaa teologialle sellaisena kuin sen tunnen, suurta mu-vastausta: älkää kysykö, kaikkeen ei kuulu saada vastausta, ei se ole tärkeää. Ja silti, tämä muistuttaa kovasti Jeesuksen puhetta: Hän ei alistunut vastaamaan kysymyksiin, joiden vastaus olisi johtanut kysyjän huomion pois ilosanomasta. Sen sijaan Jeesus ohjasi kysymään oikeita kysymyksiä.

Kuinka paljon jopa me, uskonpuhdistajien ja alkuseurakunnan halukkaat jäljittelijät, kysymme raamatulta vääriä kysymyksiä, emmekä hyväksy hiljaisuutta vastaukseksi?

Itsestä etääntymisestä

Anthony de Mellon mukaan ihmisen tulee astua tarkkailijan asemaan ja havainnoida tunteitaan ja tekojaan ulkopuolisena, ilman samastumista itseensä, sillä tämä tuottaa turhaa kärsimystä. Esimerkiksi masentuneen ei tule sanoa: “minä olen masentunut”, vaan sanoa tuntevansa masennusta. Tällöin hän ei identifioidu masennuksensa kanssa eikä jää sen vangiksi. Tällainen ihminen voi de Mellon mukaan kokea onnea missä tahansa olosuhteissa.

Jossain suhteessa tämä on ymmärrettävää, ei ole vaikea kuvitella, etteikö tämä olisi ollut esimerkiksi marttyyrien ajatusmalli: “minä olen vankilassa, mutta mikään ei voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta, halleluja!”. Olen samaa mieltä, että pitää osata katsoa kokonaiskuvaa ja ottaa etäisyyttä asioihin.

Mutta en lähtisi tekemään siitä normia jatkuvasta olotilasta. Mikä silloin erottaisi tällä tavoin “valaistuneen” tai “havahtuneen” ihmisen ja psykopaatin? Mikä estäisi menettämästä kykyä myötätuntoon, kun ihminen ei enää sääli itseäänkään? On hyvä, että koemme surua ja muita inhimillisiä tunteita, muuten menetämme myös kykymme rakastaa.

Miksi raamatussa kerrotaan, että Jeesus itki tai että Hän suuttui, tai että Hän aneli peloissaan Jumalaa Getsemanessa? Eikö Jeesus muka ollut tunteiden yläpuolella? Ilmeisesti tunteet olivat hänellekin tarpeen.