Asiat klimppiintyvät

Elämässä on semmoinen jännä piirre, että kun joku asia pyörii mielessä, niin sama teema tulee vastaan eri suunnista. Minulla on tapana sanoa, että asiat tapahtuvat kokkareina, millä viittaan tilastotieteen ja tähtitieteen klusteri-termiin. Eli että samantapaiset asiat jostain syystä keskittyvät elämässä samaan kohtaan.

Tuota Ennsiä luettuani ja ihmeteltyäni sitä, miten hän ikäänkuin vapauttaa raamatun palvelemasta meidän käsitystämme Jumalasta ja kuvaamaan kirjoittajiensa käsitystä heidän kielellään, sain ystävältäni äänitteen, jossa Nick Cave puhuu omasta rakastumisestaan raamatun kielen inhimillisyyteen. Raamatussahan, mikäli katsomme sitä Ennsin silmälasien läpi, Jumalan ilmoitus itsestään vastaa osaltaan ihmisten odotuksia siitä, millainen Jumala on: ympäröivä kulttuuri värittää raamatun kirjoittajien jumalakuvaa. Siispä Vanhan Testamentin Jumala on välillä armoton, äkkipikainen, jopa julma, ja psalminkirjoittajan ylistykseen sekoittuu toive naapurin verisestä kuolemasta.

Lukiessaan raamattua nuorena miehenä Cave huomasi, kuinka suuri kontrasti oli Anglikaanisen kirkon uskonnon ja raamatun kuvaaman inhimillisen jumalasuhteen välillä ja suorastaan ahmi raamattua. Myöhemmin hän kyllästyi Vanhaan Testamenttiin ja päätti alkaa lukemaan Uutta Testamenttia, jota hän luki myöskin enemmän Jumalan inspiroimana kirjallisuutena kuin evankeelisen uskon oppikirjana – ja sai paljon lukemastaan.

Jotenkin tuntuu siltä, että pinnan alla muhii uusi rakastuminen raamattuun: sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen pitäisi olla.

Josefus & co. vs. Matteus & co.

Jos kerrankin kirjoittaisi lyhyesti.

Mikä kumma siinä on, että raamatun ulkopuolisia lähteitä tupataan pitämään luotettavampina kuin sen sisäisiä?

Eli vaikka evankeliumit ovat yksityiskohtaisia silminnäkijäkertomuksia tai siliminnäkijöiden haastatteluihin perustuvia reportaaseja, niin niiden todenperäisyyttä silti arvioidaan joidenkin kauempaa asiosta kuulleiden puolivillaisten mainintojen perusteella?