Teologian epätarkkuudesta ja ismeihin sitoutumisesta

Meillä ihmisillä on taipumus valita ensin ja perustella sitten. Tämä ei ole aina ilmeistä tieteessä, teologiassa tai filosofiassa, mutta niin se menee. Kun edessämme on kysymys, me kysymme itseltämme, millaisen vastauksen haluaisimme, ja suosimme sellaista vastausta, joka on meille mieluisin. Jos lempivastauksemme tuntuu vaikealta saavuttaa, me teemme vähän enemmän työtä löytääksemme sille tukea ja mahdollisesti heikentääksemme vaihtoehtoisten hypoteesien perustaa.

Teologian kohdalla tämä aiheuttaa tiettyä epätarkkuutta, joka on parasta tunnustaa, jos haluaa rehellisesti etsiä totuutta. Jos minun on vaikea uskoa kalvinistiseen käsitykseen predestinaatiosta, mistä se johtuu? Siitä, että haluan pitää kiinni ihmisen valinnanvapaudesta. Miksi haluan pitää kiinni siitä? Koska uskon Jumalan hyvyyden edellyttävän sitä. Onko käsitykseni kirjoitusten mukainen? Kirjoitukset eivät sano suoraan, että Jumala takaa ihmiselle valinnanvapauden. Mutta silti mielestäni se on raamatun kertomusten henki. Miksi se on? Onko se totuus vai onko se vain omien arvojeni heijastumaa? Entä sillä, joka uskoo toisin? Mihin arvostuksiin hänen valintansa perustuu?

Se, että teologiamme jossain määrin perustuu persoonallisuuteemme, ei ole mielestäni vaarallista niin kauan kuin tunnistamme sen ja pystymme erottamaan toisistaan oleellisen ja epäoleellisen. Mielestäni viisaan teologin tunnistaa siitä, että hänellä ei ole sisäistä pakkoa muuttaa mielipidettään muuttamattomaksi dogmiksi.

Vastavuoroisesti teologisen tai filosofisen tyhmyyden vaara uhkaa ketä tahansa, joka sitoutuu johonkin ismiin tai opettajaan siinä määrin, että vangitsee omat ajatuksensa vahvistamaan tämän ajatuskantoja. Teologisen keskustelun kenttä on täynnä raivokkaita tietyn ismin puolustajia, jotka pitävät ismistään yhden sen ajatusmallin takia ja samastavat uskonsa tuohon ismiin. Siksi jonkun muun ismin totuuden, vaikka vähäpätöisenkin, kyseenalaistaja muuttuu viholliseksi, joka pitää voittaa.

Totuus on kuitenkin, että mikään ismi ei ole täydellinen. Kysyisin jopa: onko yksikään ismi todellinen siinä mielessä, että sitä noteerattaisiin Taivasten valtakunnassa? Viekö yhteenkään ismiin intellektuaalisesti sitoutuminen ihmistä lähemmäksi Jumalaa? Lopulta elävän Jumalasuhteen etsimisessä jokainen on yksin, ilman samanmielisten tukea, ja ainut merkityksellinen kysymys on se, haluaako Jumala tuota suhdetta.

Mitä hyötyä on ihmiselle

Mitä hyötyä on siitä, että vaivaan mieltäni elämän tarkoituksella ja muulla arjen kannalta merkityksettömän tuntuisella jahkailulla? Minähän elän aikani ja kuolen, eikä tällainen pohdiskelu muuta sitä seikkaa miksikään.
Itse tunnen hyötyväni siitä, että voin sijoittaa itseni ja elämäni jonkinlaiseen viitekehykseen. Tietääkseni, millaisen roolin esitän, minun täytyy tietää millaisessa näytelmässä olen mukana.

Mutta tuleeko minun jakaa pohdintojani, varsinkaan keskeneräisiä, muiden kanssa? Mitä jos järkytän jonkun mielenrauhaa, jonkun vakaata ja tasaista uskoa?
Joskus seurakuntaelämässä tai raamatussa tulee vastaan absurdeja, järjenvastaisia piirteitä, ja silloin joudun kysymään, missä vika on: Jumalan suunnitelma on hyvä, miksi siis jossain hiertää? Jos jokin sitoo uskovia tai asettaa heille taakkoja, sen on syytä olla Jumalan tekoa tai se joutaa tulla ajetuksi ulos seurakunnasta tervassa ja höyhenissä kieritettynä, ja sitä ulosajettavaahan piisaa.

Minusta tuntuu, että kristittyinä olemme takertuneet liikaakin lillukanvarsiin: määrittäneet itseämme kristityiksi, baptisteiksi, uuskalvinisteiksi sun muiksi, kun loppujen lopuksi aina ovat kasvokkain vain ihminen ja hänen Jumalansa. Jeesus ei tullut antamaan meille suurta säännöstöä, jonka mukaan elää, vaan riistämään meiltä henkiset kainalosauvamme ja turvaverkkomme: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Mene, äläkä enää syntiä tee.

Tätä tarkoitusta palvelee se, että mietin, millainen Jumala on, mitä on hyvyys ja miksi muka Jeesuksen kaltaisuudessa kasvava ihminen voi olla niin kamalan paha.