Laulujen lupauksista

Mikähän kumma siinä on, että kun Amy Winehouse laulaa siitä, kuinka ei pysty olemaan uskollinen, se kuulostaa niin paljon enemmän todelta kuin ylistyslaulujen lupaukset kaiken luovuttamisesta Herralle?

Ei silti hukuta kyynisyyteen: on hyvä puhua Jumalalle sydämensä tunne, jos se on samalla rukous, että Hän siinä auttaisi. Varjelkoon Hän meitä myös uskomasta, että meistä olisi seisomaan lupaustemme takana sen enempää kuin aviomies, joka lupaa tällä kertaa muuttua...

Ymmärtämisen ylitsepääsemätön vaikeus

Rastafarit pohtivat elämän suuria kysymyksiä kokoontumisissa, joita kutsutaan nimellä “reasoning”. Jotain tällaista kiireetöntä vuoropuhelua tarvitaan mielestäni aina, kun puhutaan vaikeaselkoisista teologisista kysymyksistä. Olen ollut huomaavinani, että vähäinenkin ajanpuute tai liiallinen innostuminen saa aikaan sen, että puhumme asioista toistemme ohitse, pystytämme puolustuslinjoja tai kuuntelemme huolimattomasti. Lopuksi jää tunne, että ei tullut ymmärretyksi tai että osallistujat puhuivat samasta asiasta eri sanoilla.

Olisikin mukavaa, jos teologista pohdiskelua varten varattaisiin joskus hyvällä porukalla reilusti aikaa ja jokaiselle taattu puheenvuoro sekä riittävästi aikaa ajatella. Eihän abstraktin ja monimutkaisen ajatteluketjun välittäminen toiselle ihmiselle, jolla ei ole samaa käsitekokoelmaa mielessään, ole mitenkään mahdollista tuosta vain. Ehkä olisi tarpeen myös puheenjohtaja, joka jakaa puheenvuoroja ja tekee itsekin aktiivisesti selventäviä kysymyksiä, jotta voitaisiin ymmärtämisen vaikeudesta päästä yli.

Teologisten irtiottojen etiikasta

Kun Sam Vanni ripusti työtään Contrapunctus Helsingin työväenopiston seinälle, kerrotaan tuntemattomaksi jääneen kuvataiteen opettajan kutsuneen Vannia hulluksi. Vannin suorasukainen vastaus kuului: ”Tyhmä!”

Löysin maininnan tapauksesta vanhasta suomalaista postmodernismia käsittelevästä esseestäni, ja mieleeni juontui teologia. Paljonhan on meitä, jotka mielellämme katselemme asioita uudelta kantilta ja näemme itsemme mieluiten uudistajina. Toisaalta teologiassa on vaikea sanoa mitään, mitä joku ei olisi jo aiemmin sanonut (hankkikaa hei elämä!) ja voidaan aika pitkälle sanoa, että on paljon hyvää ja koeteltua, jonka kumotessaan on mitä suurimmalla todennäköisyydellä väärässä. On myös niin, että liika uudistamisinto antaa väärän kuvan muuttumattomasta Jumalasta, josta tuleekin ailahtelevainen, ja uskosta, joka kallion sijaan alkaa muistuttaa juoksuhiekkaa.

Niinpä Vannin ja hänen opettajansa vuoropuhelu toistuu meidän teologien asenteissa, niin puuhastelun kuin vakavammankin toiminnan tasolla. Konservatiivin ääni kuuluu: “Hullu” ja uudistaja vastaa: “Tyhmä”.

Kumpi on rangaistavampaa?

Matt.5:22 Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Senkin hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen.

Josefus & co. vs. Matteus & co.

Jos kerrankin kirjoittaisi lyhyesti.

Mikä kumma siinä on, että raamatun ulkopuolisia lähteitä tupataan pitämään luotettavampina kuin sen sisäisiä?

Eli vaikka evankeliumit ovat yksityiskohtaisia silminnäkijäkertomuksia tai siliminnäkijöiden haastatteluihin perustuvia reportaaseja, niin niiden todenperäisyyttä silti arvioidaan joidenkin kauempaa asiosta kuulleiden puolivillaisten mainintojen perusteella?

Predestinaation ratkaisu nro 328b

Heitänpä oman rikkani rokkaan koskien tätä iänikuista predestinaation eli ennalta määräämisen debattia. Eli miten on mahdollista, että Jumala on ennalta määrännyt toiset pelastukseen ja toiset kadotukseen, kun samaan aikaan raamatun kielenkäytöstä kävisi ilmi, että ihmiset itse omilla valinnoillaan vaikuttavat kohtaloonsa?

Minusta ongelman ratkaisu piilee sen ymmärtämisessä, että aika on meidän maailmankaikkeutemme ominaisuus, eikä Jumala sen luojana elä siihen sidottuna. Tästä seuraa se, että Jumalan edessä kaikki, koko maailmanhistoria, on jo tapahtunut. Hän voi katsella mitä tahansa tapahtumaa edeltä tai jäljestä päin ja Hänellä on ikuisuus aikaa reagoida mihin tahansa tapahtumaan.

Menneisyys on kiveen hakattu, sitä ei voi ihmisnäkökulmasta käsin muuttaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei menneisyydessä olisi käytetty vapaata tahtoa. Vapaa tahto on ennen tekoa, teon jälkeen tekoa ei saa tekemättömäksi. Jumalan näkökulma, joka sisältää sekä edeltä että jälkeä päin näkemisen, kaikki on paitsi ennalta nähtyä, myös jo historiaksi muuttunutta.

Kaikessa on mukana Jumalan käsi, eikä kukaan pelastu ansioillaan vaan armolla, mutta ihminen itse valitsee, tahtooko omistaa sen armon, joka hänen osakseen on tullut.

Se pieni ero

Tahdon nostaa esiin yhden tärkeän eron, jota ei mielestäni ole kylliksi korostettu kristikunnassa: sen, joka on moraalisen ihmisen ja moralistisen ihmisen välillä.

Moraalinen ihminen
Moraalinen ihminen uskoo, että sydämen muuttumisesta seuraavat oikeat teot. Hän on sisäistänyt Jeesuksen ohjeen rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään. Häntä varten ei ole lakia, sillä rakkauden laki ohjaa häntä. Hän ei tuomitse, sillä hän tuntee vastuunsa eikä tahdo asettua Jumalan asemaan. Hän puhuu julki synnin ja julistaa evankeliumia, jotta kukaan ei tietämättömyydessään hukkuisi. Mikäli joku ei usko eikä tee parannusta, moraalinen ihminen ei häkelly eikä tartu pakkokeinoihin, sillä maailma ei ole hänen kotinsa, eikä hän tahdo sanella sääntöjä toisten kotiin. Hän voi viihtyä syntisten seurassa ja kuunnella heitä, sillä heidän syntinsä eivät voi tahrata hänen sisintään. Hän tavoittaa ihmisiä, sillä nämä näkevät hänessä Kristuksen rakkauden.

Moralistinen ihminen
Moralistinen ihminen uskoo, että oikeat teot vakuuttavat Jumalan ja ihmiset hänen uskostaan. Hän voi olla sisimmässään täynnä vihaa, mutta pakottaa kasvoilleen rakkauden ilmeen. Hän julistaa oikeita tekoja kuin ne olisivat pelastavaa evankeliumia, ja jos joku ei ota hänen sanomaansa vastaan, hän ahdistuu ja julistaa tuomiota synnintekijöille. Hän ei voi viettää aikaansa syntisten kanssa, ettei häntä luultaisi heidän kaltaisekseen. Jos hän viettää aikaa syntisten kanssa, hänen täytyy ainakin muistaa mainita näille, ettei ole samanlainen. Moralistinen ihminen ei tunne Jumalan rakkautta, vaan häntä motivoi tuomion pelko. Hänkin voi tavoittaa uskoon toisia ihmisiä, jos saa pelkonsa tarttumaan heihin, mutta yhdessä he kietovat toisensa yhä vahvempiin ja ahtaampiin kahleisiin.

Meidän tehtävämme ja roolimme ei ole pakottaa maailmaa ulkokultaisuuden kahleisiin, käyttäytymään kuin olisivat pelastuneita. On turha sanoa syntisille, etteivät he saa olla syntisiä, jos he eivät ole valmiita muuttumaan. Ne, jotka ovat pelastuneet ja sydämeltään muuttuneet, tulevat kyllä herkemmiksi tunnoltaan ja tekevät päätöksensä Jumalan edessä. Muut pysyvät kapinallisina ja vihaavat Jumalaa loppuun saakka. Ihminen, joka ei ole uskossa on upoksissa synnin meressä, eikä siihen vaikuta se, onko hänellä puhtaat vai likaiset vaatteet yllään.

Matt. 10:14 Ja missä teitä ei oteta vastaan eikä teidän sanojanne kuulla, lähtekää pois siitä talosta tai siitä kaupungista ja pudistakaa tomu jaloistanne. 15 Totisesti minä sanon teille: Sodoman ja Gomorran maan on tuomiopäivänä oleva helpompi kuin sen kaupungin.

Ilm. 22:11 Vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on saastainen, saastukoon edelleen, ja joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta, ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen.

Jeesuskaan ei tullut tuomitsemaan, vaan tuomioksi – se, joka Hänet hylkää, tuomitsee itsensä. Samoin meidän tehtävämme on julistaa ilosanomaa syntien anteeksi saamisesta ja joka Jeesuksen uhrityön ottaa vastaan, sille ei ole enää mitään tuomiota. Hänelle me sanomme: ”mene, äläkä enää syntiä tee” ja Pyhä Henki häntä siinä auttaa.

Empirian ongelma

”I don’t believe in an interventionist God
but I know, darling, that you do.
If I did, I would kneel down before Him
and ask Him not to intervene with you:
Not to touch a hair in your head,
to leave you as you are
and if He had to direct you,
direct you into my arms.”
Nick Cave, Into My Arms

Jumalasuhteessa on pirullista se, että se voi olla myös täysin kuvitteellinen. Johtuen kokemuksen subjektiivisesta luonteesta en voi koskaan olla varma siitä, että Jumala on kokemukseni lähde eikä se ole vain oman kokemuksenjanoisen mieleni tuotetta. Olen alkanutkin sanoa, että uskomme oikeastaan hypoteettiseen, oletettuun Jumalaan, jonka elämästä ja olemassaolosta etsimme kärkkäästi todisteita, jotta meillä olisi edes jotain toivoa tässä mielettömässä maailmassa. Tämän johdosta periaatteessa totuutta rakastavat kristitytkin nielevät helposti koukun kohoineen, kun joku lupaa empiirisiä todisteita hypoteettisen Jumalan olemassaolosta.

Nähtyäni sen, kuinka herkästi kristillisessä yhteisössä tehdään ihmeen toivossa tikusta asiaa, olen muuttunut aika skeptiseksi. Useimmiten on vaikea uskoa Jumalan puuttuneen tai puuttuvan asioihin. On helpompaa etsiä todisteita Jumalasta vaikkapa sitten evankeliumien todenperäisyyden kautta kuin odottaa Hänen aktiivista läsnäoloaan elämässäni. En siis ole kovin kärkäs esirukoilijakaan, joka rukoilisi palavasti asioiden muuttumista.

Niinpä olen aina lentää, savolaisittain sanoen, pertsielleni, kun vaikka ennen saarnaani tai opetustani tilaisuuden vetäjä pohjustaa omalla puheenvuorollaan aiheeni, vaikkei ole voinut tietää, mistä aion puhua. Ja näin käy melkein aina. Se jos mikä pistää veren virtaamaan poskiin ja herättää jumalanpelkoa paatuneessakin Jumalan puolesta puhujassa: niin ettäkö Jumala on sittenkin puheitteni takuumiehenä, että Pyhä Henkikö kuitenkin vaikutti tämän aiheen, eikä oma erinomainen ajatuksenjuoksuni…

Tai kun istun karismaattisen seurakunnan kokouksessa, saarnan sytyttämänä, ja rukoilen vilpittömästi Jumalaa, silloin vieraileva puhuja tulee siunaamaan minua ja kertoo Jumalan vastauksen rukoukseeni. Siinä se taas tuli: elävä Jumala, tässä ja nyt. Kuunteli sittenkin, vaikka olen ominaisuuksineni hänestä kauempana kuin sontapalleroa pyörittävä kuoriainen Etelän baptistien raamattuseminaarista.

Niinpä olen muotoutunut omasta mielestäni oudoksi epäsikiöksi: toisaalta en tunne-elämässäni odota Jumalan vastausta, etten pettyisi, mutta toisaalta älyllisesti pidän itsestään selvänä, että kaikki on Jumalan kädessä ja että mikään ei voi johtaa Hänen omiaan pois Hänen suunnitelmastaan. Kaipaan empiiristä kokemusta Jumalasta katkeruuteen saakka ja toisaalta olen valmistautunut elämään ilman sitä. Go figure.

Eksistentiaalinen teologia

Seikkailin tässä ensimmäisenä työpäivänä Eksegeettisellä safarilla ja törmäsin Pekka Leivon käyttämään termiin “eksistentiaalinen teologia”, vastapainona systemaattiselle teologialle. Tämä oli jotain, mitä olen itse kuluneen kesän aikana kokenut syntyväksi mieleni pinnalle kuin öljykalvo lätäkköön. Adventismi-aiheen kommenteissa Leivo sanoo (todettuaan, että hänen on vaikea uskoa, että raamatun pohjalta voitaisiin muodostaa systemaattinen teologia):

Eli jäljelle on jäänyt yrittää muodostaa eksistentiaalinen teologia, jossa teologia muodostuu sekä Raamatun äärellä että vähän kauempana koetusta todellisuudesta. Sieltä käsin sitten vetelen herneitä nenään joka paikassa, missä sanotaan “me ollaan raamatullisia”.

Mikäli olen käsittänyt oikein, systemaattisen teologian (jos sellaista yritetään luoda) tarkoitus on luoda raamatun tekstien perusteella hermeettinen (ilmatiivis) looginen systeemi, joka ei sisällä ristiriitaisuuksia ja joka selittää kaiken tarvittavan Jumalasta. Leivon ehdottaman eksistentiaalisen teologian taas ymmärrän siten, että raamattua ei ole tarkoitettu tällaisen systeemin perustaksi, vaan se on tarkoitettu ohjaamaan ihmistä kohti oikeita vastauksia todellisessa elämässä – ilman että sen tulisi olla aukoton tai ristiriidaton.

Ajatus on aika järisyttävä, jos tulee liikkeestä, jossa mikä tahansa raamatun auktoriteetin heikentämiseltä vaikuttavakin saa aikaan puolustusrefleksin laukeamisen. Mutta mikäli olisimmekin käyttäneet raamattua väärin, tarkoittaako se sitä, että sen auktoriteetti tai jumalallinen inspiraatio olisi vaakalaudalla? Eikö voida yhtä hyvin nähdä, että Jumala valitsi, mitä asioita kertoa ja mitä jättää kertomatta? Olisiko tavatonta ajatella, että raamatun aukottomuuden tai ristiriidattomuuden todistaminen on sotaa, johon Jumala ei ole halunnutkaan meidän ryhtyvän?

Kysymys kulminoituu raamatun luotettavuuteen: onko raamattu totta ja voiko sen varaan rakentaa mitään, jos siitä löytyy aukko tai ristiriita? Jotta kysymys ymmärrettäisiin kunnolla, muotoilen sen toisin: edellyttääkö raamatun totuudellisuus, että se kattaa kaikki mahdolliset ongelmat ja että se ei sisällä mitään ristiriitoja millään tasolla? Vai onko raamattu totta ja täyttääkö se tehtävänsä antamalla ihmisen elämälle oikeat suuntaviitat, vaikka sen evankeliumikirjojen kirjoittajien kronologia mättäisi tai VT:n siteeraukset ontuisivat?

Eikö voi vain suoraan sanoa, että kanonisoitaessa nämä koettiin totuudellisiksi kirjoituksiksi, vaikkei kukaan ole niitä toimittanut julkaisukuntoon?

Onko silloin liberaaliluopio ja omien petturi, jos sanoo, ettei raamattu kehota etsimään kaikkia vastauksia raamatusta, vaan osa pitää löytää ihan itse? Tai jos sanoo, ettei kaikkia kysymyksiä ole mielekästä kysyä? Voisiko Jumala todeta, että “mitä tuota mietit, ei sillä ole mitään merkitystä”?

Sanoisin, että etsittäessä ratkaisuja elämän suuriin kysymyksiin, Leivon eksistentiaalinen teologia on ainoa tie ymmärtämiseen, ja se on myös Jumalan metodi: opetussuunnitelmiimme kuuluu sekä teoria että harjoittelu, ja oivaltaminen syntyy vasta, kun elämä opettaa meille, mitä raamatussa sanotaan. Eikä siinä oivaltamisessa raamattu ole ainoa mahdollinen opas. Tie “valaistumiseen” elämän arvoista voi kulkea montaa kautta, mutta pelastukseen on vain yksi reitti, Jeesuksen kautta.

Elämä on epämääräistä, samoin on Jeesuksen kaikenkattava ohjeistus: “Mene, äläkä syntiä tee” – kun kysymme, mikä sitten on syntiä, niin kaikenkattavaa listaa ei ole tarjolla, vain ohje: “älä tee sitä”.