Maailman valo ja hengellinen sokeus

Tuli yllättäen kutsu lähteä tuuraamaan saarnamiestä Petäjävedelle. Eilen illalla oli tästä asiasta siskokullan kanssa puhetta, joten kaivoin pöytälaatikosta oheisen tekstin, joka on mielestäni relevantein saarna mitä olen itse saanut vääntää.

Prologi: Jeesus on temppelissä lehtimajanjuhlan aikaan ja saarnaa sinne tulleille pyhiinvaeltajille:

Joh.7:37 Juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: "Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! 38 Joka uskoo minuun, 'hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat', niin kuin kirjoituksissa sanotaan."

Tässä väliin tunkee kertomus avionrikkojasta, jonka Jeesus pelastaa kivitykseltä, mutta tämä on ikään kuin kelluva kertomus, joka ei vanhimmissa ja alkuperäisissä käsikirjoituksissa kuulu tähän, vaan seuraava julistus tulee johdonmukaisena jatkona edelliselle:

Joh. 8:12 Jeesus puhui taas kansalle ja sanoi: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.

Nämä kaksi asiaa kuuluvat kertomuksessa yhteen senkin takia, että lehtimajanjuhlaan kuuluivat oleellisesti veden ja valon käyttö juhlaan liittyvissä rituaaleissa. Pappien tuli tietenkin puhdistautua ennen palvelustaan ja tämän lisäksi ilmeisesti jonkinasteinen puhdistautuminen oli ulotettu myös tavallisen kansan velvollisuudeksi.

Juhlaan kuului myös oleellisesti, että alttarilla uhrattiin juomauhrina vettä ja viiniä. Tämän lisäksi temppelin esipiha oli valaistu valtavilla menora-lyhdyillä ja juhlassa tanssittiin soihtujen valossa läpi yön. Lehtimajanjuhlaan yhdistyi myös voimakkaasti tulevan Messiaan odotus.

Jeesus siis osoitti erinomaista saarnamiehen taitoa ja yhdisti sanomansa siihen, mikä oli ihmisille tuttua. Hän myös tahtoi sanoa, että Hän oli tullut täyttämään sen, mistä nämä rituaalit olivat vain vertauskuva.

Johannes kertoo meille, mitä tapahtuu pian näiden julistusten jälkeen, ja tämä on meidän päätekstimme:

Joh. 9 (tässä kohden kaiva pölyyntynyt rippiraamattu kehiin ja lukaise k.o. luku, en liitä sitä tähän)

Sen lisäksi, että tämä tapaus kertoo meille siitä, että Jeesus pystyi tekemään ihmeitä, se on myös saarna. Kyseessä on teko, jonka Jeesus tekee nimenomaan vahvistaakseen sen, mitä Hänestä on kirjoitettu. Tässä on kirjoitusten tuntijoiden pistokoe, jossa suurin osa heistä reputtaa.

Jes. 29:13 Herra sanoi: -- Koska tämä kansa lähestyy minua vain suullaan ja kunnioittaa minua vain huulillaan, koska sen sydän on vetäytynyt minusta kauas ja koska sen kuuliaisuus minua kohtaan on vain opittujen ihmiskäskyjen noudattamista, 14 niin minä teen uudelleen tälle kansalle ihmeellisiä, hämmästyttäviä ihmetekoja, ja sen viisaiden viisaus häviää ja sen ymmärtäväisten ymmärrys katoaa. … 18 Sinä päivänä kuurot kuulevat kirjan sanat, sokeat pääsevät synkästä pimeydestä ja heidän silmänsä näkevät. 19 Kurjat riemuitsevat jälleen Herrasta ja köyhimmät iloitsevat Israelin Pyhästä, 20 sillä sortajat ovat hävinneet ja pilkkaajat ovat poissa ja väärintekijät revitään juurineen maasta, 21 nuo, jotka sanoillaan leimaavat viattoman syylliseksi ja puheillaan virittävät ansoja kaupunginportin tuomarille, nuo, joiden väärä todistus tuo syyttömälle tuomion.

Jes.35:5 Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat

Jes.42:6 -- Vanhurskaan suunnitelmani mukaan minä, Herra, olen kutsunut sinut. Minä tartun sinun käteesi ja suojelen sinua. Sinut minä asetan toteuttamaan sen liiton, jonka olen tehnyt tämän kansan kanssa kaikkien kansojen valoksi, 7 avaamaan sokeat silmät, päästämään kahlitut vankeudesta, tyrmästä ne, jotka sen pimennossa istuvat.

Syy: Kansan pinnallinen jumalanpalvelus

Seuraus: Jumala tekee ihmetekoja, avaa sokeiden silmät ja saa kuurot kuulemaan kirjan sanat.

Fariseukset olivat niitä tekopyhän kansan viisaita, jotka menettivät viisautensa, ymmärtäväisiä, joiden ymmärrys katoaa. He myös olivat kärkkäitä sortamaan kurjia tuomitsevuudellaan. Tässä varmasti yksi syy, miksi avionrikkojanaisen kertomus oli sijoitettu juuri tähän yhteyteen. Joka tapauksessa myös sokean miehen tapauksessa näemme, että fariseusten halu tuomita johti heidät hengelliseen sokeuteen.

Sokean tekeminen näkeväksi oli nimenomaan Messiaaninen merkki. Sen olisi pitänyt nostaa kirjanoppineet takajaloilleen. Heidän olisi pitänyt heti kysyä: ”HETKINEN! Mitäs nyt tapahtuu? Kuulostaa tutulta!”

Kun Johannes Kastaja lähetti opetuslapsiaan kysymään, onko Jeesus Messias, Jeesuksen vastaus kuului Luukkaan mukaan seuraavasti:

Luuk.7:20 Miehet tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat: "Johannes Kastaja lähetti meidät kysymään sinulta: 'Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa jotakuta muuta?'" 21 Jeesus oli silloin juuri parantanut monien taudit ja vaivat, karkottanut pahoja henkiä ja antanut monelle sokealle näön. 22 Niinpä hän vastasi: "Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. 23 Autuas se, joka ei minua torju."

Jeesus luotti, että nämä teot, joita tapahtui, riittäisivät kertomaan Johannekselle, että Messias käveli Israelin maaperällä. Fariseukset sen sijaan inhosivat Jeesusta niin paljon, että jäivät vain tuijottamaan sitä, että hän oli veivannut kämmenessään pienen satsin savea, tehnyt siis työtä sapattina.

Fariseusten silmiä ei edes avannut se tapa, jolla Jeesus tekonsa teki, vaikka sehän oli nimenomaan tyyppiesimerkkki vanhatestamentillisesta profeetallisesta teosta!

• Jeesus teki symbolisen peitteen liasta
• Jeesus käski miestä pesemään sen pois vedellä
• Allas oli sama, josta vesi tuotiin temppelin puhdistautumisrituaaleihin
• Ja altaan nimi vielä tarkoitti lähetettyä!
• Siis mies meni altaalle pesemään pois lian, joka peitti hänen silmiään, ja vesi, joka ”lähetetystä” tuli, sai hänet näkeväksi. Jeesus siis oikeasti väänsi rautalangasta.

Enkä yhtään silti ihmettele, että fariseukset eivät tajunneet mitään. Ei tuo ole itsellenikään aiemmin auennut.

Sen sijaan sokeana syntynyt mies luotti Jeesukseen ja uskoi Häntä. Hän oli tullut näkeväksi myös hengessään. Kirjoitukset tulivat todeksi. Näkeviksi julistautuneet pysyivät sokeina, mutta syntiseksi julistettu ja tuomittu sokea päihitti tuomarinsa.

Vähänpä tiesivät fariseukset olevansa Jesajan kirjan ”Nuo, jotka sanoillaan leimaavat viattoman syylliseksi ja puheillaan virittävät ansoja kaupunginportin tuomarille, nuo, joiden väärä todistus tuo syyttömälle tuomion.”

Jeesus puhui Nikodemokselle:

Joh. 3:17 "Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. 18 Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan. 19 Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. 20 Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. 21 Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta."

Mitä tämä kaikki sitten meihin liittyy? Ainakin sen, että naapurin syntien sijaan meidän pitäisi katsoa Maailman Valoon. Muuten olemme vaarassa jäädä hengellisen sokeuden valtaan. Samoin hengellinen pinnallisuus tekee viisaista tyhmiä ja sokeita. Meidän on siis tutkittava sydäntämme, että pyrimmekö uskonelämässämme sydämemme Kristuksen kaltaisuuteen, vai palvelemmeko Jumalaa vain suullamme.

Toinen tärkeä asia on se, että meidän teologiamme ei ole pikkumaista sääntöjen etsimistä, vaan Jeesuksen lunastustyön julistamista: jos takerrumme lillukanvarsiin ja synnytämme huolimattomasti tulkituista jakeenpuolikkaista kokonaisia sääntökokoelmia, olemme selvästi väärällä tiellä. Silloin emme tuo ihmisiä valoon vaan kahlehdimme heitä syvemmälle pimeyden kellareihin.

On muistettava, että Jeesus ei tuominnut fariseusten oppineisuutta, vaan näytti sen, että kaikesta lukemisestaan huolimatta he eivät asenteensa vuoksi voineet ymmärtää lukemaansa. He jäivät sokeiksi, koska eivät tahtoneet itse tulla valoon. Farisealaisuuteen voi syyllistyä niin oppinut kuin oppimatonkin, kun hän alkaa sitoa ihmisiä sen sijaan, että julistaisi heille ilosanomaa.

Herra armahtakoon meitä ja auttakoon meitä kulkemaan valossa ja totuudessa. Ylistys Hänelle, joka tekee sokeista näkeviä ja antaa kuurojen kuulla kirjan sanat.

Paskanhajuinen profeetta

Johannes Kastaja oli viimeinen Vanhan Testamentin profeetta, olkoonkin, että hänestä kirjoitetaan Uuden Testamentin puolella. Hän oli se, joka julisti, että vanha on ohi ja on aika kääntyä uuteen. Yleensä Johanneksesta muistetaan tämän lisäksi hänen eksentrinen olemuksensa: raamatun mukaan hän pukeutui kamelinkarvaan, asui ja julisti erämaassa sekä eli heinäsirkkoja syömällä.

Näistä asioista vähiten erikoista on heinäsirkkojen syöminen, sirkathan ovat kosher.

Mutta miksi ihmeessä Johannes julisti erämaassa ja pukeutui kamelinkarvaan? Miten ihmeessä sellainen ruokkoamaton hamppari saattoi julistaa pyhästä Jumalasta ja kehottaa ihmisiä parannukseen niin, että monet ajattelivat hänen jopa olevan Israelin luvatun lunastajan, Messiaan? Miksei hän julistanut synagogissa valkoisessa pellavassa?

Veikkaanpa, että Johannesta motivoi niin voimakas pyhyyden tuntemus, että se on meikämanneille aivan vierasta. Johanneksen elämän tarkoitushan oli tunnistaa Messias ja osoittaa Hänet kansalle ja sen jälkeen hän jo joutaisikin siirtymään pääkonttorille.

Luulen, että Johannes erotti niin selvästi pyhän syntisestä, että häntä ei olisi saanut synagogan ovesta sisään rautakangella vääntämälläkään. Siellähän kaikki pyhä oli tekopyhyyttä: vaatteita, näkyviä uhreja ja kuuluvia rukouksia. Sitä, mitä Jeesus kutsui valkeiksi kalkituiksi haudoiksi ja kyykäärmeiden sikiöiksi. Kuvittelen, että pyhyyden kompassi, profeetta Johannes koki fyysistä pahoinvointia nähdessään sellaista.

Samaa ajatusta sovellan ajatuksissani myös Johanneksen asuun: jos tiedät, miltä kameli haisee, niin tiedät, ettei Johannes julistautunut pukeutumisellaan pyhäksi. Ennemminkin väittäisin, että Johannes pukeutui synnin kuvaksi, että hän alleviivasi tahraantunutta ja tympäisevää, langennutta luontoaan ikäänkuin julistaakseen: “älkää minua katsoko, en minä ole Pyhä”.

Sellainen oli Jeesuksen airut. Paskanhajuinen antiteesi Hänelle, joka saattoi hyvällä omallatunnolla pukea ylleen saumattoman pellavapaidan ja jonka sydämen väri oli valkoisen paidan kanssa samaa sävyä – ja joka oli kelvollinen ottamaan pois maailman synnin.

Se pieni ero

Tahdon nostaa esiin yhden tärkeän eron, jota ei mielestäni ole kylliksi korostettu kristikunnassa: sen, joka on moraalisen ihmisen ja moralistisen ihmisen välillä.

Moraalinen ihminen
Moraalinen ihminen uskoo, että sydämen muuttumisesta seuraavat oikeat teot. Hän on sisäistänyt Jeesuksen ohjeen rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään. Häntä varten ei ole lakia, sillä rakkauden laki ohjaa häntä. Hän ei tuomitse, sillä hän tuntee vastuunsa eikä tahdo asettua Jumalan asemaan. Hän puhuu julki synnin ja julistaa evankeliumia, jotta kukaan ei tietämättömyydessään hukkuisi. Mikäli joku ei usko eikä tee parannusta, moraalinen ihminen ei häkelly eikä tartu pakkokeinoihin, sillä maailma ei ole hänen kotinsa, eikä hän tahdo sanella sääntöjä toisten kotiin. Hän voi viihtyä syntisten seurassa ja kuunnella heitä, sillä heidän syntinsä eivät voi tahrata hänen sisintään. Hän tavoittaa ihmisiä, sillä nämä näkevät hänessä Kristuksen rakkauden.

Moralistinen ihminen
Moralistinen ihminen uskoo, että oikeat teot vakuuttavat Jumalan ja ihmiset hänen uskostaan. Hän voi olla sisimmässään täynnä vihaa, mutta pakottaa kasvoilleen rakkauden ilmeen. Hän julistaa oikeita tekoja kuin ne olisivat pelastavaa evankeliumia, ja jos joku ei ota hänen sanomaansa vastaan, hän ahdistuu ja julistaa tuomiota synnintekijöille. Hän ei voi viettää aikaansa syntisten kanssa, ettei häntä luultaisi heidän kaltaisekseen. Jos hän viettää aikaa syntisten kanssa, hänen täytyy ainakin muistaa mainita näille, ettei ole samanlainen. Moralistinen ihminen ei tunne Jumalan rakkautta, vaan häntä motivoi tuomion pelko. Hänkin voi tavoittaa uskoon toisia ihmisiä, jos saa pelkonsa tarttumaan heihin, mutta yhdessä he kietovat toisensa yhä vahvempiin ja ahtaampiin kahleisiin.

Meidän tehtävämme ja roolimme ei ole pakottaa maailmaa ulkokultaisuuden kahleisiin, käyttäytymään kuin olisivat pelastuneita. On turha sanoa syntisille, etteivät he saa olla syntisiä, jos he eivät ole valmiita muuttumaan. Ne, jotka ovat pelastuneet ja sydämeltään muuttuneet, tulevat kyllä herkemmiksi tunnoltaan ja tekevät päätöksensä Jumalan edessä. Muut pysyvät kapinallisina ja vihaavat Jumalaa loppuun saakka. Ihminen, joka ei ole uskossa on upoksissa synnin meressä, eikä siihen vaikuta se, onko hänellä puhtaat vai likaiset vaatteet yllään.

Matt. 10:14 Ja missä teitä ei oteta vastaan eikä teidän sanojanne kuulla, lähtekää pois siitä talosta tai siitä kaupungista ja pudistakaa tomu jaloistanne. 15 Totisesti minä sanon teille: Sodoman ja Gomorran maan on tuomiopäivänä oleva helpompi kuin sen kaupungin.

Ilm. 22:11 Vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on saastainen, saastukoon edelleen, ja joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta, ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen.

Jeesuskaan ei tullut tuomitsemaan, vaan tuomioksi – se, joka Hänet hylkää, tuomitsee itsensä. Samoin meidän tehtävämme on julistaa ilosanomaa syntien anteeksi saamisesta ja joka Jeesuksen uhrityön ottaa vastaan, sille ei ole enää mitään tuomiota. Hänelle me sanomme: ”mene, äläkä enää syntiä tee” ja Pyhä Henki häntä siinä auttaa.

Eksistentiaalinen teologia

Seikkailin tässä ensimmäisenä työpäivänä Eksegeettisellä safarilla ja törmäsin Pekka Leivon käyttämään termiin “eksistentiaalinen teologia”, vastapainona systemaattiselle teologialle. Tämä oli jotain, mitä olen itse kuluneen kesän aikana kokenut syntyväksi mieleni pinnalle kuin öljykalvo lätäkköön. Adventismi-aiheen kommenteissa Leivo sanoo (todettuaan, että hänen on vaikea uskoa, että raamatun pohjalta voitaisiin muodostaa systemaattinen teologia):

Eli jäljelle on jäänyt yrittää muodostaa eksistentiaalinen teologia, jossa teologia muodostuu sekä Raamatun äärellä että vähän kauempana koetusta todellisuudesta. Sieltä käsin sitten vetelen herneitä nenään joka paikassa, missä sanotaan “me ollaan raamatullisia”.

Mikäli olen käsittänyt oikein, systemaattisen teologian (jos sellaista yritetään luoda) tarkoitus on luoda raamatun tekstien perusteella hermeettinen (ilmatiivis) looginen systeemi, joka ei sisällä ristiriitaisuuksia ja joka selittää kaiken tarvittavan Jumalasta. Leivon ehdottaman eksistentiaalisen teologian taas ymmärrän siten, että raamattua ei ole tarkoitettu tällaisen systeemin perustaksi, vaan se on tarkoitettu ohjaamaan ihmistä kohti oikeita vastauksia todellisessa elämässä – ilman että sen tulisi olla aukoton tai ristiriidaton.

Ajatus on aika järisyttävä, jos tulee liikkeestä, jossa mikä tahansa raamatun auktoriteetin heikentämiseltä vaikuttavakin saa aikaan puolustusrefleksin laukeamisen. Mutta mikäli olisimmekin käyttäneet raamattua väärin, tarkoittaako se sitä, että sen auktoriteetti tai jumalallinen inspiraatio olisi vaakalaudalla? Eikö voida yhtä hyvin nähdä, että Jumala valitsi, mitä asioita kertoa ja mitä jättää kertomatta? Olisiko tavatonta ajatella, että raamatun aukottomuuden tai ristiriidattomuuden todistaminen on sotaa, johon Jumala ei ole halunnutkaan meidän ryhtyvän?

Kysymys kulminoituu raamatun luotettavuuteen: onko raamattu totta ja voiko sen varaan rakentaa mitään, jos siitä löytyy aukko tai ristiriita? Jotta kysymys ymmärrettäisiin kunnolla, muotoilen sen toisin: edellyttääkö raamatun totuudellisuus, että se kattaa kaikki mahdolliset ongelmat ja että se ei sisällä mitään ristiriitoja millään tasolla? Vai onko raamattu totta ja täyttääkö se tehtävänsä antamalla ihmisen elämälle oikeat suuntaviitat, vaikka sen evankeliumikirjojen kirjoittajien kronologia mättäisi tai VT:n siteeraukset ontuisivat?

Eikö voi vain suoraan sanoa, että kanonisoitaessa nämä koettiin totuudellisiksi kirjoituksiksi, vaikkei kukaan ole niitä toimittanut julkaisukuntoon?

Onko silloin liberaaliluopio ja omien petturi, jos sanoo, ettei raamattu kehota etsimään kaikkia vastauksia raamatusta, vaan osa pitää löytää ihan itse? Tai jos sanoo, ettei kaikkia kysymyksiä ole mielekästä kysyä? Voisiko Jumala todeta, että “mitä tuota mietit, ei sillä ole mitään merkitystä”?

Sanoisin, että etsittäessä ratkaisuja elämän suuriin kysymyksiin, Leivon eksistentiaalinen teologia on ainoa tie ymmärtämiseen, ja se on myös Jumalan metodi: opetussuunnitelmiimme kuuluu sekä teoria että harjoittelu, ja oivaltaminen syntyy vasta, kun elämä opettaa meille, mitä raamatussa sanotaan. Eikä siinä oivaltamisessa raamattu ole ainoa mahdollinen opas. Tie “valaistumiseen” elämän arvoista voi kulkea montaa kautta, mutta pelastukseen on vain yksi reitti, Jeesuksen kautta.

Elämä on epämääräistä, samoin on Jeesuksen kaikenkattava ohjeistus: “Mene, äläkä syntiä tee” – kun kysymme, mikä sitten on syntiä, niin kaikenkattavaa listaa ei ole tarjolla, vain ohje: “älä tee sitä”.

Itsestä etääntymisestä

Anthony de Mellon mukaan ihmisen tulee astua tarkkailijan asemaan ja havainnoida tunteitaan ja tekojaan ulkopuolisena, ilman samastumista itseensä, sillä tämä tuottaa turhaa kärsimystä. Esimerkiksi masentuneen ei tule sanoa: “minä olen masentunut”, vaan sanoa tuntevansa masennusta. Tällöin hän ei identifioidu masennuksensa kanssa eikä jää sen vangiksi. Tällainen ihminen voi de Mellon mukaan kokea onnea missä tahansa olosuhteissa.

Jossain suhteessa tämä on ymmärrettävää, ei ole vaikea kuvitella, etteikö tämä olisi ollut esimerkiksi marttyyrien ajatusmalli: “minä olen vankilassa, mutta mikään ei voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta, halleluja!”. Olen samaa mieltä, että pitää osata katsoa kokonaiskuvaa ja ottaa etäisyyttä asioihin.

Mutta en lähtisi tekemään siitä normia jatkuvasta olotilasta. Mikä silloin erottaisi tällä tavoin “valaistuneen” tai “havahtuneen” ihmisen ja psykopaatin? Mikä estäisi menettämästä kykyä myötätuntoon, kun ihminen ei enää sääli itseäänkään? On hyvä, että koemme surua ja muita inhimillisiä tunteita, muuten menetämme myös kykymme rakastaa.

Miksi raamatussa kerrotaan, että Jeesus itki tai että Hän suuttui, tai että Hän aneli peloissaan Jumalaa Getsemanessa? Eikö Jeesus muka ollut tunteiden yläpuolella? Ilmeisesti tunteet olivat hänellekin tarpeen.