Logiikasta, opista ja raamatullisuudesta

Viime aikoina minua on mietityttänyt kalvinismi. Kalvinistejahan on syytetty jonkinlaisesta uskon älyllistämisestä jo uskonpuhdistuksen aikaan, mutta toisaalta, kuten Time:n maaliskuisessa jutussa todettiin, kuka tahansa, joka alkaa johtaa kuvaansa Jumalasta yksin Raamatun pohjalta, päätyy usein varsin kalvinistiseen lopputulokseen.

En voi sanoa olevani kovin perehtynyt vielä koko uuteen kalvinismiin, mutta sillä perusteella, mitä olen voinut reformoituun teologiaan sitoutuneiden ystävieni kanssa keskustellessani todeta, kalvinismin heikoin kohta on juuri sen tukeutuminen logiikkaan: sellaiset käsitteet kuin ennaltamääräämisoppi eivät kuitenkaan loppujen lopuksi ole eksplisiittisesti Raamatusta nousevia, vaan toiseenkin johtopäätökseen voidaan tulla täysin raamatullisin perustein.

Tämä onkin vienyt minut entistä aremmalle paikalle sen suhteen, mitä Raamatusta voidaan sanoa. Ensinnäkin jos puhutaan, että joku oppi on Raamatullinen, niin minusta sellaiselle opille ei pitäisi voida löytyä Raamatusta vastakkaisia sävyjä. Jos taas jotain köydenvetoa on huomattavissa, niin silloin ei pidä vetelemään mutkia suoriksi, vaan on todettava, että tämä asia ei ole aivan selvä.

Näin on esimerkiksi ennaltamääräämisopin laita. Toisaalta voidaan todeta, että jotta täysin turmeltunut ihminen voisi ottaa Jumalan tarjoaman pelastuksen vastaan, tulee Jumalan tehdä myös valinta ihmisen puolesta. Toisaalta evankeliumeista saa vankasti sen käsityksen, että Kristus kuoli koko maailman puolesta, eikä vain jonkun valittujen joukon puolesta. Jos on kaksi hyvin perusteltavissa olevaa tulkintaa samasta todistusaineistosta, silloin se osoittaa mielestäni näiden tulkintojen olevan jotenkin vajavaisia kyvyssään kuvata todellisuutta.

Ihmisen logiikka ei ole sen parempaa kuin ihmisen syntinen olemus muutenkaan. Kreikkalaisista lähtien logiikkaa on pidetty pyhänä tieteenä, onhan siinä matemaattisen totuuden piirteitä, mutta kristillisen opin perustamisessa ei mielestäni logiikalla pitkälle pötkitä. Jumalan valtakunnan luonne on sellainen, että se on hullutus ja se on annettu tyhmille viisaiden sijaan. Ja toisaalta, Raamatun kuva todellisesta viisaudesta ei viittaa hirvittävän loogisiin ihmisiin, vaan ihmisiin, jotka kunnioittavat Jumalaa ja pyrkivät elämään sen mukaisesti.

Tämän sanominen ei ole minulle helppoa, sillä rakastan logiikkaa siinä mielessä, että se on läheistä sukua totuudelle, jonka taas olen itsekin saanut kokea tekevän ihmisen vapaaksi. Mutta logiikan huono puoli on se, että joku ajatusketju vaikuttaa loogiselta vain siihen asti, kunnes joku osoittaa siinä virheen. Ja sitä ei voi tietää, koska se tapahtuu. Toisaalta logiikka riippuu niin tavattoman paljon ennakkoasenteistamme. Onhan rodunjalostuskin todella loogista, samoin kuin agnostisismi.

Kun Sana (kr. Logos) tuli lihaksi, Hän osoitti, kuinka suuria aukkoja kirjoitusten tulkitsijoiden logiikassa oli. Koska heidän sydämensä olivat pimeät, eivät heidän mielensäkään aistineet kirjoituksista niiden henkeä. Miten minäkään voisin ajatella, että voin logiikalla täyttää niitä aukkoja, joita Jumala on ilmoitukseensa jättänyt?

Yhteenvetona sanoisin, että kristillistä oppia muotoillessamme meidän, jotka olemme paimenvastuussa, ei tulisi lisätä Raamattuun yhtään syy-seuraussuhdetta, jota ei ole suoraan Sanassa ilmaistu. Se olisi mielestäni aika käytännöllistä Herran pelkoa ja sen periaatteen pitäisi kantaa aika pitkälle.

p.s. Viimeksi viime sunnuntaina puhuin saarnaspöntöstä, mitä sylki suuhun toi – kiitos Terolle kun mainitsit asiasta ;)

In man He trust

Luettuani lisää Ennsiä tuntuu siltä, että tämä on yksi tärkeimpiä kirjoja, joita on koskaan kirjoitettu. Enns avaa erinomaisesti Raamatun luonnetta kirjana, joka ottaa huomioon ihmisen elämän kirjon ja myös näyttää siltä. On oikeastaan todella typerää, miten raamatulta on odotettu sellaista teknistä johdonmukaisuutta kuin vaikka astianpesukoneen käyttöohjeelta, kun se tosiasiassa on kokoelma itämaista kirjallisuutta eri tyylilajeissa, sellaisena jopa hyvin inhimillinen. Miten latistavaa onkaan yrittää selittää pois raamatun jännitteitä, kun ne voisi nähdä sen rikkautena.

Mielestäni Enns valaisee ansiokkaasti evankeelisen kristillisyyden sokeaa pistettä: Jumalan Sanalle annetaan attribuutteja, joita Jumala ei ole sille tarkoittanutkaan: oletetaan, että koska raamattu on jumalallista ilmoitusta, se on täysin inhimillisyyttä vailla, vaikka Jeesuskin oli täysin jumalallinen ja täysin ihminen ollessaan maan päällä. Onkohan Sanan mystifiointi katolisen kirkon vai reformaation peruja?

Uskomattominta raamatussa (tässä valossa) on, että siitä käy niin selvästi ilmi, että Jumala luottaa Sanansa menevän perille myös vajavaisten ihmisten läpi suodatettuna. Hän luottaa siihen, että sanoma saavuttaa sydämet, vaikka sen välittävät kaikin puolin kehnot kundit, joilla ei ole hajuakaan siitä, mitä vastuullinen tiedonvälitys tarkoittaa.

Zen-vastauksia yllättävältä taholta

Aloin sitten lukemaan Peter Ennsin kohua herättänyttä kirjaa "Inspiration and Incarnation", ja tämmöiselle oppimattomalle fundikselle se tuntuu aika silmiä avaavalta. Mikäli Ennsin ajatukset eivät tule täysin demonisoiduiksi evankelisissa piireissä, ne tulevat takuulla muuttamaan tapaamme suhtautua raamattuun, teologiaan ja ylipäänsä Jumalan ilmoitukseen itsestään.

Jos sallitte, rakkaat ja olemattomat lukijani, jaan kanssanne ensimmäisen vaikutelmani siitä, mihin Ennsin kirja tuntuisi johtavan: Raamattu ei ehkä olekaan joka kohdastaan puhdasta kultaa, täynnä kätkettyjä salaisuuksia ja täydellisen ilmatiivis. Siinä saattaa olla paljonkin sellaista, millä ei ole oikeastaan nykyihmiselle paljonkaan välitöntä merkitystä. Olemme ehkä mystifioineet sitä liikaa, jopa tavalla, joka olisi saanut Jeesuksen oikaisemaan meitä.

Eräässä zen-kertomuksessa oppilas saa tehtäväksi miettiä, onko koiralla buddha-luonnetta. Oikea vastaus kysymykseen on "mu": ei vastausta, älä kysy. Mikäli Jumala on sanansa ja käskyjensä antamisessa käyttänyt inhimillisiä lähteitä niin runsaasti ja löysin rantein kuin mitä nykytietämys Ennsin mukaan osoittaa, se tarkoittaa teologialle sellaisena kuin sen tunnen, suurta mu-vastausta: älkää kysykö, kaikkeen ei kuulu saada vastausta, ei se ole tärkeää. Ja silti, tämä muistuttaa kovasti Jeesuksen puhetta: Hän ei alistunut vastaamaan kysymyksiin, joiden vastaus olisi johtanut kysyjän huomion pois ilosanomasta. Sen sijaan Jeesus ohjasi kysymään oikeita kysymyksiä.

Kuinka paljon jopa me, uskonpuhdistajien ja alkuseurakunnan halukkaat jäljittelijät, kysymme raamatulta vääriä kysymyksiä, emmekä hyväksy hiljaisuutta vastaukseksi?