Jumala ei saa olla olemassa

Uusinta Puolimatkaa tankatessani koin valaistumisen. Noissa Tapio Puolimatkan kirjoissahan on tyypillistä monien asioiden ketjuuntuminen vaikeatajuisiksi kokonaisuuksiksi, ja tämmöisen taiteilijantolvanan mieli jää kaipaamaan selkeitä tiivistyksiä, jotain sloganinomaista huudahdusta, joka summaisi kokonaisen kappaleen idean.

Se tuli sitten ihan tyhjästä, eli omasta päästä. Nimittäin se ymmärrys, että mistä naturalistisessa tieteen kuvaamisessa on kysymys. Kun ensin päätetään, että Jumalaa ei käsitellä luonnontieteissä ja sitten todetaan, että eipä sitä Jumalaa näköjään tieteessä tule vastaan, niin sen kaiken takana on yksi laki: Jumalaa ei saa olla olemassa.

Miten kammottavan neuvostoliittolainen tämä tilanne onkaan! Vaikka Jumalan käsi kirjoittaisi Jyväskylän yliopiston seinään, se ei voisi todistaa Jumalan olemassaolon puolesta, sillä Jumala ei saa olla olemassa. Hän ei saa olla totta.

Puolimatkan kohtaamien kriitikoiden ja hänen itsensä välillä on yksi ongelma. He tarkoittavat uskonnolla eri asioita. Puolimatka puhuu uskonnosta sinä selityksenä, jonka annamme perimmäisille kysymyksille, ja tämän näkemyksen mukaan meillä
on aina jonkinlainen uskonnollinen asenne - olkoonkin se vaikka välinpitämätön. Hänen kritisoijansa taas usein puhuvat uskonnosta jonakin, mihin liittyy tietoista palvontaa ja hartaudenharjoitusta. Sellaiseen he tahtovat tehdä pesäeron ja kutsuvat itseään uskonnottomiksi. Tosiasiassa ollakseen täysin vailla uskonnollisia asenteita heidän täytyisi olla koomassa.

Jos tieteen pitää olla puhdasta uskonnosta, se ei saa puhua mitään minkään tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta. Se ei saa väittää, että geenit pyrkivät pysymään hengissä tai että evoluutio jotenkin pyrkisi johonkin. Kaikki sellainen on uskonnollisten väittämien esittämistä, sillä silloin pyritään vastaamaan perimmäisiin kysymyksiin.

Ja sitten taas, niin Jumalaan syvästi uskova kuin vakaumuksellinen ateistikin kavahtaa väitettä, että hänen vakaumuksensa olisi uskontoa. Kumpikin elää mielestään totuuden varassa, ei minkään keinotekoisen uskottelun tai satujen.

Kuinka absurdiksi tilanne muuttuisikaan, jos olisi kiistattomat todisteet Jumalan olemassaolosta ja luomisesta ja olisi pakko alkaa miettiä, miten tämä ilmaistaisiin luonnontieteessä, jossa Jumalaa ei saa ottaa huomioon.

Jumala ei saa olla olemassa, sillä silloin monen sadan vuoden tieteellinen pönötys osoittautuisi typeryydeksi. Jumala ei saa olla olemassa, sillä silloin fundamentalistit voittaisivat, ja he ovat ärsyttäviä. Jumala ei saa olla olemassa, sillä jos on olemassa Jumala, Hän on kamala. Nämä ovat uskonnollisia lausumia.

Jumala ei ole olematon, vaan Hän on tabu tai neukkulaisittain epähenkilö. Hänestä pitää vaieta ja Hänet pitää sulkea ulkopuolelle. Jumala on kuollut, ei absoluuttisesti, vaan yhteisölle. Hänestä puhuvat pitää vaientaa väkisin, eikä heidän saa antaa puhua, etteivät he häiritse hegemonista yhteiskuntarauhaa. Onko tämä sitten avointa ja kriittistä tiedettä vai uskonnollista totalitarismia?

Kaikkein vaikeinta ihmiselle on myöntää, ettei oikeastaan tiedä mitään. Siihen ansaan sortuu niin biologi kuin teologikin. Molemmista olisi mukavaa tietää, miten maailmankaikkeus toimii, ja houkutus on kova väittää, että kaikki on jo aika selvää.

Mutta kun tullaan niihin perimmäisiin kysymyksiin, niin jokainen on yhtä pätevä niihin vastaamaan: kenelläkään ei ole paljon enempää kuin jonkinlainen perstuntuma, että miten asiat oikeastaan ovat.

Joten antakaa Jumalalle nyt edes mahdollisuus olla olemassa.

Ratkaisukristillistä sakramentalismia

Vapaakristillisissä herätysliikkeissä muistetaan aina välillä tuhahdella kirkollisempien piirien runsaalle sakramenttien eli armon välineiden kirjolle. Onko meillä kuitenkin itsellämme joitain piilosakramentteja, jotka ymmärretään samalla tavalla välttämättömiksi armon välittäjiksi, ja onko meillä siihen yhtään parempaa oikeutusta?

Esimerkiksi uskonratkaisu. Kuka voi sanoa, koska pelastava usko syntyy? Ratkaisukristillisissä piireissä lapsenuskossa kasvaneet kokevat monesti jääneensä jotain paitsi, kun eivät ole kokeneet selkeää valinnan hetkeä. He saattavat jopa epäillä uskonsa pelastavuutta, koska eivät koe koskaan erityisesti kääntyneensä entisistä, pahoista teistään. Millaista arvostuksen puutetta Jumalan armoa ja kristillistä kotikasvatusta kohtaan tämä osoittaakaan!

Säieteoria ja kaiken luonne

Fysiikan yksi suuria edistysaskelia, joista suuri yleisö on vielä kohtuullisen tietämätön, on säieteoria. Itse asiassa se on joko suuri edistysaskel tai uskomaton floppi. Kumpaako se on, sitä emme vielä tiedä.

Kyseessä on teoreettisen fysiikan alueelle sijoittuva teorioiden koulukunta, joka yhdistää matemaattisesti klassisen einsteinlaisen gravitaation ja kvanttifysiikan – antaen siis lupauksen fyysikoiden Graalin maljasta, kaiken teoriasta. Se, mikä siinä on ollut kristittyjen tiedefanien mielestä mielenkiintoista, on se, että sen mukaan meidän havaitsemamme luonnonlait ja -vakiot itse asiassa määräytyvät havaintokykymme ulkopuolelle jäävässä todellisuudessa, toisissa ulottuvuuksissa.

Teorian kannalta hankalaa on se, että vaikka se on harrastajiensa mukaan äärimmäisen elegantti ja sitä myötä järkeenkäypä malli olevaisen luonteesta, se on niin monimutkainen, että sitä on vaikea selittää sellaiselle, jolla ei ole pitkällistä matemaattista yliopistokoulutusta. Se ei siis ole toistaiseksi redusoitavissa mihinkään niin näppärään kuin vaikka E=mc2. Toisekseen, koska se olettaa ulottuvuuksia, jotka ovat havaintopiirimme ulottumattomissa, sitä on aika törkeän vaikea todistaa kokeellisesti oikeaksi.

Minua se on inspiroinut siinä mielessä, että se on muistuttanut tiedon, ja erityisesti Jumalaa koskevan tiedon, luonteesta. Se, mitä Jumalasta opimme Raamatun kautta, on vain meidän todellisuuteemme näkyvää heijastusta: ihmisten käsityskyvyn tasolle riisuttua ja vajavaisesti tulkittua. Ei ole merkityksetön fraasi, että Jumalan tiet ovat tutkimattomat: me emme voi ymmärtää Häntä, ja siinä määrin, missä meillä on oikeita käsityksiä Hänestä, saamme kiittää yksin Häntä siitä, että on tehnyt sen meille mahdolliseksi.

Ennen kaikkea: meidän täytyy olla tietoisia siitä, että koska tahansa Hän voi osoittaa jonkun käsityksemme vääräksi. Hieno teologiamme voi flopata. Voimme saada henkilökohtaisen Job-kokemuksen.

Tässä ollaan tekemisissä JUMALAN kanssa, ei minkään ihmismielen luomuksen. Se vetää nöyräksi.

Salaliittoteoriat, ne on jänniä

Eri teorioiden mukaan maailmaa joko hallitsee tai pyrkii hallitsemaan Illuminati-niminen salaseura, jonka johdossa on muutama mahtava teollisuussuku. Tiedusteluorganisaatiot, hallitukset ja tiedeyhteisöt ovat Illuminatin talutusnuorassa. Liian paljon tietävien katoamisiin liittyy mustia helikoptereita ja hukattuja poliisiraportteja.

Salaliittoteoriat ovat hauskaa huuhaata ja niistä on tullut varsin luontevasti aikamme ilmiö: toisaalta edistynyt tekniikka heittää vettä myllyyn ihmisten tarkkailusta puhuttaessa, toisaalta teorioihin hurahtaneiden on helppo viestiä keskenään. Viihdekoneistokin saa teorioista hyvää materiaalia tarinoihinsa.

Mutta pisimmät perinteet salaliittotarinoiden keksimisessä ja levittämisessä on varmaankin kristityillä. Pääosissa ovat olleet vuorollaan niin Vatikaani, suurvaltajohtajat kuin yksityisetkin, noitina pidetyt ihmiset. Vielä nykyäänkin jotkut kristityt kirjailijat muistavat rahastaa joutilaiden kristittyjen vainoharhalla.

Salaliittoteoriat ovat hyvää viihdettä ja ruokkivat dekkarinnälkäistä mieltä, mutta onko niillä totuusarvoa ja kannattaako niiden mukaan tehdä päätöksiä? Varmasti rahamiehet ohjailevat hallituksia jossain määrin, varmasti Vatikaanin valta on suurempi kuin sen pitäisi olla, ja varmasti meistä kerätään vaarallisen paljon tietoa.

Mutta pelko kahlehtii. Antikristuksen etsiminen ja vainoihin varautuminen ovat ansa, jolla Vihollinen tuhlaa Valtakunnan resursseja. Monet kristilliset urbaanilegendat ovat suoraan Diabolisesta Propagandatoimistosta peräisin ja pitävät huolen siitä, että uskovat muistavat pelätä Saatanaa ja unohtavat rakastaa ja toimia.

Omat lempisalaliittoteoriani? Google ja Facebook ovat jenkkien kansainvälisiä tiedusteluoperaatioita ja sikainfluenssa oli jokin maailmanlaajuinen kokeilu.

Empaattisen kristityn ristiriita

Antti Kylliäisellä oli ongelma, josta hän kirjoitti kirjan. Jos Jumala on kerran hyvä ja rakastava, niin miten Hän voi luoda helvetin, jossa sitten kiduttaa niitä ihmisiä, jotka eivät ole mielin kielin? Kylliäisen ratkaisu ongelmaan oli, että Jumala on kyllä hyvä, mutta että helvettiä ei ole ja kaikki pääsevät taivaaseen.

Suoraan sanoen siihen olisi mukava uskoa. Ihmiset ovat pääosin sympaattisia ja uskon, että Jumala todella rakastaa jokaista. Vähän niinkuin Neil Gaimanin sarjakuvahahmo Death (kuoleman ruumiillistuma goottitytön hahmossa) totesi eräässä tarinassa: ketään, jonka tuntee läpikotaisin, ei voi olla rakastamatta. Jumalalla todella riittää myötätuntoa jokaista ihmistä ja hänen heikkouttaan kohtaan.

Mutta miten Jumala voi sitten kovettaa sydämensä niin, että grillaa tottelemattomat? Sen väittäminen tuntuu todella kylmältä, eikä ole lainkaan vaikea ymmärtää niitä, joilla on siksi suunnattomat antipatiat kristittyjä kohtaan.

Itse en ole löytänyt helvetille muuta perustelua kuin sen, että Jumala kunnioittaa valintaamme joko alistua Hänen valtakuntansa alamaisuuteen tai kapinoida sitä vastaan. Kun siirrymme iankaikkisuuteen, saamme joko liittyä Häneen ja nauttia kaikesta siitä hyvästä, mikä Hänessä on, tai joudumme täydellisesti eroon Jumalasta. Jos Jumala on kaiken hyvän, jäjestyksen ja tiedon lähde, niin mitä on iankaikkisuuden olotilassa ero hänestä? Jotain, missä ei ole mitään hyvää: kaoottista, vellovaa, ihmisen hyvinvoinnille vierasta ja vastakohtaista. Jotain, missä luonnonlaitkin on rikottu. Tulinen meri on varmasti osuva kuvaus siitä, tosin en usko sen olevan kovin konkreettisen.

Helvettiä ei luotu ihmistä varten, vaan langenneille enkeleille. Jumala ei pyyhi heitä olemattomiksi, vaan on valmistanut heille paikan, jossa he saavat, mitä halusivat: olotilan ilman Jumalaa. Sinne Jumala sallii sellaisen ihmisen mennä, joka ei tahdo pelata Jumalan säännöillä.

Mutta entä ihmiset, jotka eivät ole kapinamielisiä, jotka eivät tietoisesti hylkää Kristuksen uhria? Miten Jumalan oikeudenmukaisuus toteutuu heidän kohdallaan? En tiedä, mutta uskon sen toteutuvan.

Vapaa tahto ja ihmisen kehityskelpoisuus

Me immeiset tykkäämme ajatella, että meillä on vapaa tahto. Se jotenkin tekee elämisestä mielekkäämpää. Tuntuu ihan itsestään selvältä, että itsehän sitä päätöksensä tekee.

Vapaa tahto on kuitenkin aika ongelmallinen juttu, tarkastellaan sitä sitten kristillisestä tai naturalistis-ateistisesta näkökulmasta käsin: nimittäin jos Jumala on kaikkivaltias ja kaikki tapahtuu hänen tahtonsa mukaan, niin eikö ihmisen vapaa tahto ole vähintäänkin kyseenalainen? Ja toisaalta, jos ihmisen mieli on vain hänen geneettisten ominaisuuksiensa ja ympäristönsä tuote, niin voiko ihmisen ajatella kykenevän irtaantumaan niiden asettamista kahleista?

Jälkimmäinen kysymys itse asiassa sulautuu myös edelliseen: ihmisen on helppo puolustaa syyttömyyttään sanomalla, että Jumala on tehnyt hänet sellaiseksi kuin hän on. Mutta Jumala pitää meitä vastuullisina teoistamme, joten minusta voimme aika turvallisesti olettaa hänen antaneen meille myös jotain itsenäistä päätäntävaltaa.

Itse asiassa riippuvuuksien uhrit ja kriminaalihuollon asiakkaat tekevät juuri sitä työtä, johon itsenäistä, vapaata tahtoa tarvitaan: he pyrkivät murtamaan luonnolliset tai totutut toimintamallinsa. Kristillisessä kielenkäytössä sitä kutsutaan parannuksen tekemiseksi. Joku saattaisi kiirehtiä sanomaan, ettei luonnollinen ihminen voi edes tahtoa muuta kuin syntiä, mutta siinä mielestäni sekoitetaan luonnollinen halu, joka meillä on syntiin, ja Jumalan antaman omantuntomme ohjaama hengen tahtominen. On selkeästi erheellistä sanoa, ettei pahantekijällä ole halua hyvään – tosiasiat sotivat sellaista väittämää vastaan. Tosiasiassa ihminen voi samaan aikaan tahtoa sekä pahaa että hyvää.

Psykoanalyysin isä, itävaltalainen Sigmund Freud, puhui ihmisessä olevista luonnollisista haluista nimellä “id” ja ihmisen yleviin tavoitteisiin pyrkivästä mielen osasta nimellä ”superego”. Voisi kuvitella Freudin saaneen ajatteluunsa vaikutteita raamatun liha ja henki -käsitteistä. Kun Freud puhui, että ihminen voi kehittää itseään siten, että hänen superegonsa hallitsee hänen toimintaansa, kristitty voisi puhua, että kyseisessä ihmisessä näkyvät Hengen hedelmät. Kun Freud puhui, että ihmistä voi myös hallita hänen idinsä, kristitty voisi puhua, että kyseinen henkilö on lihallinen. Kumpikaan ei kuitenkaan lähde siitä oletuksesta, että ihminen on sellainen kuin on, eikä voi muuttua.

On tärkeää huomata, että psykologit, kasvattajat ja muut humanistiset ihmisen kehityskelpoisuuteen perustansa rakentavat ammattikunnat eivät useinkaan tukeudu siihen, että Pyhä Henki saa aikaan muutoksen ihmisessä. Siksi he tekevät paljon enemmän työtä ja näkevät vähemmän tuloksia kuin mihin seurakuntien ja kristillisten hoitomuotojen parissa on totuttu. Ihmisen henki on vain kuva siitä, mitä alkuperäinen Henki on, ja Hengen kanssa ihmisen henki vahvistuu ja oppii luontevasti elämään hengellisesti. Ihmisen henkeä voisi verrata vankeudessa syntyneeseen ja kasvaneeseen petoeläimeen, joka vapautetaan luontoon. Yksinään se on avuton ja oppii hitaasti selviämään, mutta jos sen ottaa laumaansa vahva, luonnossa kasvanut eläin, se voi oppia tämän esimerkistä ja löytää omat luontaiset vaistonsa.

Tässä kohden taas voi syntyä kristittyjen kesken erimielisyyttä. Joku sanoisi, ettei Jumalan tahdon mukaan eläminen ole ihmisen hengelle luontaista, mutta minä väitän, että siihen henkemme on luotu ja sen mallin mukaan se on muokattu. Vain, koska olemme kasvaneet synnin vankeudessa, meille on luonteenomaista toistaa vankeudessa oppimiamme käyttäymismalleja, mutta tosiluontomme, henkemme ”vaisto”, herää Jumalan Hengen vaikutuksesta.

Syntiinlankeemus on tuominnut ihmisen ristiriidan repimäksi olennoksi, jolla on keskenään ristiriitaisia taipumuksia: toisaalta halu hyvään, toisaalta halu pahaan. Kuten Paavali sanoi: sitä hyvää, mitä minä tahdon, sitä minä en tee. Hän puhui tahdostaan, joka tuli hänen hengestään tai superegostaan, ja joka kuitenkin jäi hänen idinsä tai lihansa jalkoihin. Oliko Paavalilla vapaa tahto ja jos ei, niin mikä häntä vangitsi?