Teologian epätarkkuudesta ja ismeihin sitoutumisesta

Meillä ihmisillä on taipumus valita ensin ja perustella sitten. Tämä ei ole aina ilmeistä tieteessä, teologiassa tai filosofiassa, mutta niin se menee. Kun edessämme on kysymys, me kysymme itseltämme, millaisen vastauksen haluaisimme, ja suosimme sellaista vastausta, joka on meille mieluisin. Jos lempivastauksemme tuntuu vaikealta saavuttaa, me teemme vähän enemmän työtä löytääksemme sille tukea ja mahdollisesti heikentääksemme vaihtoehtoisten hypoteesien perustaa.

Teologian kohdalla tämä aiheuttaa tiettyä epätarkkuutta, joka on parasta tunnustaa, jos haluaa rehellisesti etsiä totuutta. Jos minun on vaikea uskoa kalvinistiseen käsitykseen predestinaatiosta, mistä se johtuu? Siitä, että haluan pitää kiinni ihmisen valinnanvapaudesta. Miksi haluan pitää kiinni siitä? Koska uskon Jumalan hyvyyden edellyttävän sitä. Onko käsitykseni kirjoitusten mukainen? Kirjoitukset eivät sano suoraan, että Jumala takaa ihmiselle valinnanvapauden. Mutta silti mielestäni se on raamatun kertomusten henki. Miksi se on? Onko se totuus vai onko se vain omien arvojeni heijastumaa? Entä sillä, joka uskoo toisin? Mihin arvostuksiin hänen valintansa perustuu?

Se, että teologiamme jossain määrin perustuu persoonallisuuteemme, ei ole mielestäni vaarallista niin kauan kuin tunnistamme sen ja pystymme erottamaan toisistaan oleellisen ja epäoleellisen. Mielestäni viisaan teologin tunnistaa siitä, että hänellä ei ole sisäistä pakkoa muuttaa mielipidettään muuttamattomaksi dogmiksi.

Vastavuoroisesti teologisen tai filosofisen tyhmyyden vaara uhkaa ketä tahansa, joka sitoutuu johonkin ismiin tai opettajaan siinä määrin, että vangitsee omat ajatuksensa vahvistamaan tämän ajatuskantoja. Teologisen keskustelun kenttä on täynnä raivokkaita tietyn ismin puolustajia, jotka pitävät ismistään yhden sen ajatusmallin takia ja samastavat uskonsa tuohon ismiin. Siksi jonkun muun ismin totuuden, vaikka vähäpätöisenkin, kyseenalaistaja muuttuu viholliseksi, joka pitää voittaa.

Totuus on kuitenkin, että mikään ismi ei ole täydellinen. Kysyisin jopa: onko yksikään ismi todellinen siinä mielessä, että sitä noteerattaisiin Taivasten valtakunnassa? Viekö yhteenkään ismiin intellektuaalisesti sitoutuminen ihmistä lähemmäksi Jumalaa? Lopulta elävän Jumalasuhteen etsimisessä jokainen on yksin, ilman samanmielisten tukea, ja ainut merkityksellinen kysymys on se, haluaako Jumala tuota suhdetta.

Itsestä etääntymisestä

Anthony de Mellon mukaan ihmisen tulee astua tarkkailijan asemaan ja havainnoida tunteitaan ja tekojaan ulkopuolisena, ilman samastumista itseensä, sillä tämä tuottaa turhaa kärsimystä. Esimerkiksi masentuneen ei tule sanoa: “minä olen masentunut”, vaan sanoa tuntevansa masennusta. Tällöin hän ei identifioidu masennuksensa kanssa eikä jää sen vangiksi. Tällainen ihminen voi de Mellon mukaan kokea onnea missä tahansa olosuhteissa.

Jossain suhteessa tämä on ymmärrettävää, ei ole vaikea kuvitella, etteikö tämä olisi ollut esimerkiksi marttyyrien ajatusmalli: “minä olen vankilassa, mutta mikään ei voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta, halleluja!”. Olen samaa mieltä, että pitää osata katsoa kokonaiskuvaa ja ottaa etäisyyttä asioihin.

Mutta en lähtisi tekemään siitä normia jatkuvasta olotilasta. Mikä silloin erottaisi tällä tavoin “valaistuneen” tai “havahtuneen” ihmisen ja psykopaatin? Mikä estäisi menettämästä kykyä myötätuntoon, kun ihminen ei enää sääli itseäänkään? On hyvä, että koemme surua ja muita inhimillisiä tunteita, muuten menetämme myös kykymme rakastaa.

Miksi raamatussa kerrotaan, että Jeesus itki tai että Hän suuttui, tai että Hän aneli peloissaan Jumalaa Getsemanessa? Eikö Jeesus muka ollut tunteiden yläpuolella? Ilmeisesti tunteet olivat hänellekin tarpeen.

Julistamisen pakko – Saatanan keksintö

“Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille”, sanoo Jeesus lähetyskäskynä tunnetussa puheessaan.

Mutta mikä on evankeliumi, ilosanoma, jollei sen saarnaaja koe siitä iloa? Miten hän välittää sanomansa tuoman ilon, ellei ilo sanomasta pulppua hänen sisimmästään?

Ellet tunne ja tiedä sydämessäsi täsmälleen, minkä ilon haluat tuoda kaikelle maailmalle, pysy kotonasi ja viisaiden opetuksessa, kunnes löydät sen ilon. Pakko mennä ja pakko saarnata tuhoaa sinut ja se tuhoaa evankeliumin, sillä iloton julistaja ei julista ilosanomaa. Miten saarnaisit siitä, mitä et tunne?

Ei ole häpeä tunnustaa, että on ottanut vastaan pelastuksen, mutta ei tunne siitä iloa. Se on totuus, eikä totuudessa ole koskaan mitään häpeämistä. Ilosanoman julistajana esiintyminen ilman iloa – se on valhetta. Se saattaa sekä sanansaattajan että hänen lähettäjänsä häpeään.

Kun olet löytänyt Jumalasta oman ilosi aiheen, tulevat julistus ja ylistys synonyymeiksi keskenään. Silloin sydämesi pulppuaa yli ja kerrot kaikille, kuinka Jumala on hyvä. Sellaista julistusta ei voi teeskennellä, eikä sitä voi laajentaa muihin kuin niihin ilonaiheisiin, jotka on itse löytänyt. Voit tehdä niistä jopa listan ja pitäytyä siinä, saarnaten vain niistä aiheista, jotka listastasi löydät. Älä koe oloasi huonoksi, vaikka sinulla olisi vain yksi aihe, sillä se yksikin aihe on Totuus, ja se on enemmän kuin useimmilla saarnaajilla on. Tutkiessasi Sanaa, mietiskellessäsi ja keskustellessasi toisten kanssa huomaat Totuutesi laajenevan ja listasi löytävän uusia kohtia.

"Evankeliumin" saarnaamisen pakko on Saatanan keksintö, jolla se sälyttää uusia kahleita niiden harteille, jotka Jeesus on tahtonut vapauttaa. Jeesuksen taakat ovat kevyitä, ja ies, jonka Hän harteillemme asettaa, sopii harteillemme kuin mittatilaustyönä. Milloin vain evankeliumi muuttuu taakaksi ja velvollisuudeksi, on aika polkaista jarrua ja karkottaa paha, sillä ilosanomaa ei ole ilman iloa, eikä meitä ole kutsuttu julistamaan kahleita ja vankeutta.

Kuka minä olen?

Viimeistään tässä kohden elämäänsä sitä huomaa, että ei voi saada täydellistä elämää, joka sisältää kaikkea sitä, mitä elämältä haluaisi. Huomaa, että omasta minästä on monta mahdollista versiota: maailmaa kiertävä, seikkaileva ja huoleton minä, joka huomaa jokaisen naisen samassa huoneessa; seurakunnassa vastuuta kantava, viisas ja perhekeskeinen minä; sarjakuviin ja romaaneihin uppoutuva, tietokoneita ja pelaamista rakastava nörttiminä, bändiminä, arkartelijaminä, taiteilijaminä, työminä… Aina joku minä huutaa, ettei sitä ole tyydytetty.

Miten sitten valitsen, mitä polkua kulkea? Miten kaikista näistä tulisi yksi persoona, joka kokisi tyytyväisyyttä? Itselläni ainakin on idealistinen haavekuva kasvaa joskus ihmiseksi, jonka luonnetta kuvaa englanninkielen sana "integrity", yhtenäisyys.

En tiedä vastausta, miten tuohon tavoitteeseen pääsee, mutta yksi avainsana lienee läpinäkyvyys: se, että tunnustaa omat hyvät ja huonot puolensa eikä luo itsestään mitään ihanteellista harhakuvaa. Toinen tie vakaaseen persoonaan lienee siinä, että tekee arvojensa mukaisia valintoja, vaikka tahto olisi muuhun. Arvot ovat hitaasti muuttuvia, parhaimmillaan muuttumattomia, jolloin luonnekin tulee vakaammaksi. Ihmiset huomaavat sinulla olevan kiintopisteen, jonka ympäri pyörit, et ajelehdi tuulessa.

Kristityn arvot perustuvat oikeastaan Jumalan jäljittelyyn (joka on myös Jumalan ylistämistä, sillä jäljittely on kehumisen paras muoto), mihin niiden vakauskin perustuu: Jumala on muuttumaton, ainoastaan käsityksemme Hänestä voi muuttua ajan mittaan. Esimerkiksi puoliso, joka valitsee jatkaa perheensä kanssa elämistä vaikka olisi kokenut rakastumisen ulkopuoliseen ihmiseen, valitsee jäljitellä Jumalan uskollisuutta, vaikka hänen sydämensä huutaa romanttista rakkautta.

Minusta tuntuu, että persoonamme kukoistukselle jää runsaasti tilaa, vaikka jäljittelemmekin Jumalaa. Hän antaa luonteellemme sen perustuksen, jonka varassa se voi kasvaa. Ilman Häneen perustuvia arvoja joudumme uhraamaan enemmän itsestämme elämän suunnanmuutoksissa.

Sitovatko Jumalaan sidotut arvot meidät sitten elämään tasapaksua elämää? Mikäli olemme todella löytäneet Jumalan, perustuksemme ei lepää taloissa eikä työpaikoissa, vaan "kannamme omaisuutemme mukanamme", missä olemmekin.

Rakkauden kaksoiskäsky: arvon mittari

Matt. 22:34 Mutta kun fariseukset kuulivat, että hän oli tukkinut saddukeuksilta suun, kokoontuivat he yhteen; 35 ja eräs heistä, joka oli lainoppinut, kysyi häneltä kiusaten: 36 "Opettaja, mikä on suurin käsky laissa?" 37 Niin Jeesus sanoi hänelle: "'Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi'. 38 Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. 39 Toinen, tämän vertainen, on: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'. 40 Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat."

Miksi Jeesus tiivisti lain kahteen käskyyn? Hän osoitti, minkä kahden arvon mukaan voimme moraalivalinnoissamme suunnistaa:

1. Jumala on kaikista arvokkain, Häntä arvokkaampaa ei ole. Häntä meidän tulee kunnioittaa ja jos olemme Hänelle tottelemattomia tai kunnioittamattomia, voimme olla varmoja siitä, että tekomme on väärin.
2. Kukaan ihminen ei ole toista arvokkaampi. Emme saa asettaa omaa hyvinvointiamme toisen edelle tai toisen hyvinvointia omamme edelle.

Näiden periaatteiden mukaan sovellamme silloin, kun tilanteeseen ei ole kirjoitettua sääntöä, ja useimmitenhan elämässä on juuri näin: olemme 2000 vuoden päässä Uuden Testamentin ajoista, eikä raamattu ole kovinkaan kattava sääntökirja, josta voisi etsiä joka tilanteeseen oikean toimintatavan. Jeesuksen muusta opetuksesta voisi jopa ymmärtää, että hän halusi ohjata kuulijoitaan sääntökeskeisestä elämästä arvokeskeiseen elämään, yksityiskohdista alkulähteelle.

Oleellista tässä on myös se, että Jumala noudattaa tätä jakoa itsekin: Hän pitää itseään arvossa yli kaiken muun, ollen uskollinen itselleen ja periaatteilleen, pitäen oman nimensä moitteettomana ja lupauksensa pettämättöminä. Hän myös pitää kaikkia ihmisiä samanarvoisina, antaen kaikille rakkautensa ja saman mahdollisuuden pelastukseen.

Mitä hyötyä on ihmiselle

Mitä hyötyä on siitä, että vaivaan mieltäni elämän tarkoituksella ja muulla arjen kannalta merkityksettömän tuntuisella jahkailulla? Minähän elän aikani ja kuolen, eikä tällainen pohdiskelu muuta sitä seikkaa miksikään.
Itse tunnen hyötyväni siitä, että voin sijoittaa itseni ja elämäni jonkinlaiseen viitekehykseen. Tietääkseni, millaisen roolin esitän, minun täytyy tietää millaisessa näytelmässä olen mukana.

Mutta tuleeko minun jakaa pohdintojani, varsinkaan keskeneräisiä, muiden kanssa? Mitä jos järkytän jonkun mielenrauhaa, jonkun vakaata ja tasaista uskoa?
Joskus seurakuntaelämässä tai raamatussa tulee vastaan absurdeja, järjenvastaisia piirteitä, ja silloin joudun kysymään, missä vika on: Jumalan suunnitelma on hyvä, miksi siis jossain hiertää? Jos jokin sitoo uskovia tai asettaa heille taakkoja, sen on syytä olla Jumalan tekoa tai se joutaa tulla ajetuksi ulos seurakunnasta tervassa ja höyhenissä kieritettynä, ja sitä ulosajettavaahan piisaa.

Minusta tuntuu, että kristittyinä olemme takertuneet liikaakin lillukanvarsiin: määrittäneet itseämme kristityiksi, baptisteiksi, uuskalvinisteiksi sun muiksi, kun loppujen lopuksi aina ovat kasvokkain vain ihminen ja hänen Jumalansa. Jeesus ei tullut antamaan meille suurta säännöstöä, jonka mukaan elää, vaan riistämään meiltä henkiset kainalosauvamme ja turvaverkkomme: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Mene, äläkä enää syntiä tee.

Tätä tarkoitusta palvelee se, että mietin, millainen Jumala on, mitä on hyvyys ja miksi muka Jeesuksen kaltaisuudessa kasvava ihminen voi olla niin kamalan paha.

Mystistä on, uskominen

Olenko koskaan puhunut Jumalalle? Onko minulla henkilökohtainen suhde Jumalan kanssa? Voinko sanoa tuntevani Jumalan?

Tähän asti elämässäni olen vierastanut sanaa ”mystiikka” ja katsonut pitkin nenänvartta niitä, jotka ovat sanoneet Jumalan olevan mysteerin. Eihän Jumala ole itseään salannut, Hänhän on ilmoittanut itsensä sekä raamatun kautta että ihmiseksi tulleena Kristuksena.

Silti kukaan ei ole koskaan nähnyt Jumalaa. Itse en ole koskaan kuullut Hänen puhuvan. Vaikka kuulisin Hänen äänensä joskus, voisin hyvin kysyä, kuulinko todella. Kaikki havaintoni Jumalasta tapahtuvat puutteellisten ihmisaistieni välityksellä.

Jotta voisin sanoa rehellisesti olevani Jumalan kanssa yhteydessä, minun tulisi kai kuulla säännöllisesti Hänen puhuvan itselleni ja nähdä Hänen puhumiensa asioiden toteutuvan enemmän kuin tilastollisen todennäköisyyden verran.

Entä sitten Jumalan ilmoitus raamatussa? Raamattu on kaikista uskonnollisista kirjoista varmasti tutkituin ja sen auktoriteetilla on ainakin evankelisissa piireissä myös vahva tieteellinen taustatuki. Se on ihmeellinen kirja, johon on talletettu Jumalan kohtaamisen kokemuksia ihmiskunnan synnystä lähtien.

Usein huomaankin jo noista kohtaamisista lukemisen synnyttävän itsessäni uskon, vaikka omat kokemukseni Jumalasta ovatkin kovin ohkaisia verrattuna Raamatun sankarien kokemuksiin.

Vaan mitä odotan, kun pyydän Jumalalta omaa, erityistä ilmoitusta itselleni? Suurin osa noista raamatun sankareista sai kuulla Jumalan puhetta ehkä kerran elämässään. Osa ei kuullut sitäkään, vaan noudatti yksinkertaisesti sitä tietoa, joka Jumalasta oli suullisen perimätiedon tai varhaisten kirjoitusten kautta heille välittynyt. Kenelläkään raamatun henkilöistä ei ollut raamattua käytössään sinä kokonaisuutena kuin se meillä on, harvalla oli edes osia Vanhasta Testamentista omassa käytössään.

Mitä muuta voisin pyytää? Uskollisuus Jumalaa kohtaan ei voi perustua itse asettamiini ehtoihin: en voi vaatia Jumalalta mitään. Siihen asti, kun uskoni muuttuu näkemiseksi, Hän pysyy salattuna. Hän on paljastanut itsestään sen, mitä tahtoo, ja minun on siihen tyytyminen. Vaikka Hän paljastaisi itsensä, voisinko kestää sitä tai voisinko näkemääni enää toisille välittämään? Palvelen oletettua Jumalaa, koska koen sen olevan oikein: uskon Hänen olevan totuuden, mutta en voi sitä todistaa. Kun koen jotain uutta Hänestä oivaltaneeni, jaan sen toisten sellaisten kanssa, joita Jumala kiinnostaa. Yksi asia kerrallaan.

Niin siis Jumala pysyy mysteerinä, suurimmaksi osaksi. Saatan ymmärtää Hänestä jotain, joku toinen ymmärtää Hänestä toisen puolen. Osa käsityksistämme on melko varmasti vääriä. Kukaan ei Häntä tunne kokonaan. Mutta että sortuisin mystisismiin, että tekisin Jumalan yhteydestä itselleni epäjumalan, siihen en tahdo ruveta.