Säieteoria ja kaiken luonne

Fysiikan yksi suuria edistysaskelia, joista suuri yleisö on vielä kohtuullisen tietämätön, on säieteoria. Itse asiassa se on joko suuri edistysaskel tai uskomaton floppi. Kumpaako se on, sitä emme vielä tiedä.

Kyseessä on teoreettisen fysiikan alueelle sijoittuva teorioiden koulukunta, joka yhdistää matemaattisesti klassisen einsteinlaisen gravitaation ja kvanttifysiikan – antaen siis lupauksen fyysikoiden Graalin maljasta, kaiken teoriasta. Se, mikä siinä on ollut kristittyjen tiedefanien mielestä mielenkiintoista, on se, että sen mukaan meidän havaitsemamme luonnonlait ja -vakiot itse asiassa määräytyvät havaintokykymme ulkopuolelle jäävässä todellisuudessa, toisissa ulottuvuuksissa.

Teorian kannalta hankalaa on se, että vaikka se on harrastajiensa mukaan äärimmäisen elegantti ja sitä myötä järkeenkäypä malli olevaisen luonteesta, se on niin monimutkainen, että sitä on vaikea selittää sellaiselle, jolla ei ole pitkällistä matemaattista yliopistokoulutusta. Se ei siis ole toistaiseksi redusoitavissa mihinkään niin näppärään kuin vaikka E=mc2. Toisekseen, koska se olettaa ulottuvuuksia, jotka ovat havaintopiirimme ulottumattomissa, sitä on aika törkeän vaikea todistaa kokeellisesti oikeaksi.

Minua se on inspiroinut siinä mielessä, että se on muistuttanut tiedon, ja erityisesti Jumalaa koskevan tiedon, luonteesta. Se, mitä Jumalasta opimme Raamatun kautta, on vain meidän todellisuuteemme näkyvää heijastusta: ihmisten käsityskyvyn tasolle riisuttua ja vajavaisesti tulkittua. Ei ole merkityksetön fraasi, että Jumalan tiet ovat tutkimattomat: me emme voi ymmärtää Häntä, ja siinä määrin, missä meillä on oikeita käsityksiä Hänestä, saamme kiittää yksin Häntä siitä, että on tehnyt sen meille mahdolliseksi.

Ennen kaikkea: meidän täytyy olla tietoisia siitä, että koska tahansa Hän voi osoittaa jonkun käsityksemme vääräksi. Hieno teologiamme voi flopata. Voimme saada henkilökohtaisen Job-kokemuksen.

Tässä ollaan tekemisissä JUMALAN kanssa, ei minkään ihmismielen luomuksen. Se vetää nöyräksi.

Empaattisen kristityn ristiriita

Antti Kylliäisellä oli ongelma, josta hän kirjoitti kirjan. Jos Jumala on kerran hyvä ja rakastava, niin miten Hän voi luoda helvetin, jossa sitten kiduttaa niitä ihmisiä, jotka eivät ole mielin kielin? Kylliäisen ratkaisu ongelmaan oli, että Jumala on kyllä hyvä, mutta että helvettiä ei ole ja kaikki pääsevät taivaaseen.

Suoraan sanoen siihen olisi mukava uskoa. Ihmiset ovat pääosin sympaattisia ja uskon, että Jumala todella rakastaa jokaista. Vähän niinkuin Neil Gaimanin sarjakuvahahmo Death (kuoleman ruumiillistuma goottitytön hahmossa) totesi eräässä tarinassa: ketään, jonka tuntee läpikotaisin, ei voi olla rakastamatta. Jumalalla todella riittää myötätuntoa jokaista ihmistä ja hänen heikkouttaan kohtaan.

Mutta miten Jumala voi sitten kovettaa sydämensä niin, että grillaa tottelemattomat? Sen väittäminen tuntuu todella kylmältä, eikä ole lainkaan vaikea ymmärtää niitä, joilla on siksi suunnattomat antipatiat kristittyjä kohtaan.

Itse en ole löytänyt helvetille muuta perustelua kuin sen, että Jumala kunnioittaa valintaamme joko alistua Hänen valtakuntansa alamaisuuteen tai kapinoida sitä vastaan. Kun siirrymme iankaikkisuuteen, saamme joko liittyä Häneen ja nauttia kaikesta siitä hyvästä, mikä Hänessä on, tai joudumme täydellisesti eroon Jumalasta. Jos Jumala on kaiken hyvän, jäjestyksen ja tiedon lähde, niin mitä on iankaikkisuuden olotilassa ero hänestä? Jotain, missä ei ole mitään hyvää: kaoottista, vellovaa, ihmisen hyvinvoinnille vierasta ja vastakohtaista. Jotain, missä luonnonlaitkin on rikottu. Tulinen meri on varmasti osuva kuvaus siitä, tosin en usko sen olevan kovin konkreettisen.

Helvettiä ei luotu ihmistä varten, vaan langenneille enkeleille. Jumala ei pyyhi heitä olemattomiksi, vaan on valmistanut heille paikan, jossa he saavat, mitä halusivat: olotilan ilman Jumalaa. Sinne Jumala sallii sellaisen ihmisen mennä, joka ei tahdo pelata Jumalan säännöillä.

Mutta entä ihmiset, jotka eivät ole kapinamielisiä, jotka eivät tietoisesti hylkää Kristuksen uhria? Miten Jumalan oikeudenmukaisuus toteutuu heidän kohdallaan? En tiedä, mutta uskon sen toteutuvan.

Empirian ongelma

”I don’t believe in an interventionist God
but I know, darling, that you do.
If I did, I would kneel down before Him
and ask Him not to intervene with you:
Not to touch a hair in your head,
to leave you as you are
and if He had to direct you,
direct you into my arms.”
Nick Cave, Into My Arms

Jumalasuhteessa on pirullista se, että se voi olla myös täysin kuvitteellinen. Johtuen kokemuksen subjektiivisesta luonteesta en voi koskaan olla varma siitä, että Jumala on kokemukseni lähde eikä se ole vain oman kokemuksenjanoisen mieleni tuotetta. Olen alkanutkin sanoa, että uskomme oikeastaan hypoteettiseen, oletettuun Jumalaan, jonka elämästä ja olemassaolosta etsimme kärkkäästi todisteita, jotta meillä olisi edes jotain toivoa tässä mielettömässä maailmassa. Tämän johdosta periaatteessa totuutta rakastavat kristitytkin nielevät helposti koukun kohoineen, kun joku lupaa empiirisiä todisteita hypoteettisen Jumalan olemassaolosta.

Nähtyäni sen, kuinka herkästi kristillisessä yhteisössä tehdään ihmeen toivossa tikusta asiaa, olen muuttunut aika skeptiseksi. Useimmiten on vaikea uskoa Jumalan puuttuneen tai puuttuvan asioihin. On helpompaa etsiä todisteita Jumalasta vaikkapa sitten evankeliumien todenperäisyyden kautta kuin odottaa Hänen aktiivista läsnäoloaan elämässäni. En siis ole kovin kärkäs esirukoilijakaan, joka rukoilisi palavasti asioiden muuttumista.

Niinpä olen aina lentää, savolaisittain sanoen, pertsielleni, kun vaikka ennen saarnaani tai opetustani tilaisuuden vetäjä pohjustaa omalla puheenvuorollaan aiheeni, vaikkei ole voinut tietää, mistä aion puhua. Ja näin käy melkein aina. Se jos mikä pistää veren virtaamaan poskiin ja herättää jumalanpelkoa paatuneessakin Jumalan puolesta puhujassa: niin ettäkö Jumala on sittenkin puheitteni takuumiehenä, että Pyhä Henkikö kuitenkin vaikutti tämän aiheen, eikä oma erinomainen ajatuksenjuoksuni…

Tai kun istun karismaattisen seurakunnan kokouksessa, saarnan sytyttämänä, ja rukoilen vilpittömästi Jumalaa, silloin vieraileva puhuja tulee siunaamaan minua ja kertoo Jumalan vastauksen rukoukseeni. Siinä se taas tuli: elävä Jumala, tässä ja nyt. Kuunteli sittenkin, vaikka olen ominaisuuksineni hänestä kauempana kuin sontapalleroa pyörittävä kuoriainen Etelän baptistien raamattuseminaarista.

Niinpä olen muotoutunut omasta mielestäni oudoksi epäsikiöksi: toisaalta en tunne-elämässäni odota Jumalan vastausta, etten pettyisi, mutta toisaalta älyllisesti pidän itsestään selvänä, että kaikki on Jumalan kädessä ja että mikään ei voi johtaa Hänen omiaan pois Hänen suunnitelmastaan. Kaipaan empiiristä kokemusta Jumalasta katkeruuteen saakka ja toisaalta olen valmistautunut elämään ilman sitä. Go figure.

Teologian epätarkkuudesta ja ismeihin sitoutumisesta

Meillä ihmisillä on taipumus valita ensin ja perustella sitten. Tämä ei ole aina ilmeistä tieteessä, teologiassa tai filosofiassa, mutta niin se menee. Kun edessämme on kysymys, me kysymme itseltämme, millaisen vastauksen haluaisimme, ja suosimme sellaista vastausta, joka on meille mieluisin. Jos lempivastauksemme tuntuu vaikealta saavuttaa, me teemme vähän enemmän työtä löytääksemme sille tukea ja mahdollisesti heikentääksemme vaihtoehtoisten hypoteesien perustaa.

Teologian kohdalla tämä aiheuttaa tiettyä epätarkkuutta, joka on parasta tunnustaa, jos haluaa rehellisesti etsiä totuutta. Jos minun on vaikea uskoa kalvinistiseen käsitykseen predestinaatiosta, mistä se johtuu? Siitä, että haluan pitää kiinni ihmisen valinnanvapaudesta. Miksi haluan pitää kiinni siitä? Koska uskon Jumalan hyvyyden edellyttävän sitä. Onko käsitykseni kirjoitusten mukainen? Kirjoitukset eivät sano suoraan, että Jumala takaa ihmiselle valinnanvapauden. Mutta silti mielestäni se on raamatun kertomusten henki. Miksi se on? Onko se totuus vai onko se vain omien arvojeni heijastumaa? Entä sillä, joka uskoo toisin? Mihin arvostuksiin hänen valintansa perustuu?

Se, että teologiamme jossain määrin perustuu persoonallisuuteemme, ei ole mielestäni vaarallista niin kauan kuin tunnistamme sen ja pystymme erottamaan toisistaan oleellisen ja epäoleellisen. Mielestäni viisaan teologin tunnistaa siitä, että hänellä ei ole sisäistä pakkoa muuttaa mielipidettään muuttamattomaksi dogmiksi.

Vastavuoroisesti teologisen tai filosofisen tyhmyyden vaara uhkaa ketä tahansa, joka sitoutuu johonkin ismiin tai opettajaan siinä määrin, että vangitsee omat ajatuksensa vahvistamaan tämän ajatuskantoja. Teologisen keskustelun kenttä on täynnä raivokkaita tietyn ismin puolustajia, jotka pitävät ismistään yhden sen ajatusmallin takia ja samastavat uskonsa tuohon ismiin. Siksi jonkun muun ismin totuuden, vaikka vähäpätöisenkin, kyseenalaistaja muuttuu viholliseksi, joka pitää voittaa.

Totuus on kuitenkin, että mikään ismi ei ole täydellinen. Kysyisin jopa: onko yksikään ismi todellinen siinä mielessä, että sitä noteerattaisiin Taivasten valtakunnassa? Viekö yhteenkään ismiin intellektuaalisesti sitoutuminen ihmistä lähemmäksi Jumalaa? Lopulta elävän Jumalasuhteen etsimisessä jokainen on yksin, ilman samanmielisten tukea, ja ainut merkityksellinen kysymys on se, haluaako Jumala tuota suhdetta.

Rakkauden kaksoiskäsky: arvon mittari

Matt. 22:34 Mutta kun fariseukset kuulivat, että hän oli tukkinut saddukeuksilta suun, kokoontuivat he yhteen; 35 ja eräs heistä, joka oli lainoppinut, kysyi häneltä kiusaten: 36 "Opettaja, mikä on suurin käsky laissa?" 37 Niin Jeesus sanoi hänelle: "'Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi'. 38 Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. 39 Toinen, tämän vertainen, on: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'. 40 Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat."

Miksi Jeesus tiivisti lain kahteen käskyyn? Hän osoitti, minkä kahden arvon mukaan voimme moraalivalinnoissamme suunnistaa:

1. Jumala on kaikista arvokkain, Häntä arvokkaampaa ei ole. Häntä meidän tulee kunnioittaa ja jos olemme Hänelle tottelemattomia tai kunnioittamattomia, voimme olla varmoja siitä, että tekomme on väärin.
2. Kukaan ihminen ei ole toista arvokkaampi. Emme saa asettaa omaa hyvinvointiamme toisen edelle tai toisen hyvinvointia omamme edelle.

Näiden periaatteiden mukaan sovellamme silloin, kun tilanteeseen ei ole kirjoitettua sääntöä, ja useimmitenhan elämässä on juuri näin: olemme 2000 vuoden päässä Uuden Testamentin ajoista, eikä raamattu ole kovinkaan kattava sääntökirja, josta voisi etsiä joka tilanteeseen oikean toimintatavan. Jeesuksen muusta opetuksesta voisi jopa ymmärtää, että hän halusi ohjata kuulijoitaan sääntökeskeisestä elämästä arvokeskeiseen elämään, yksityiskohdista alkulähteelle.

Oleellista tässä on myös se, että Jumala noudattaa tätä jakoa itsekin: Hän pitää itseään arvossa yli kaiken muun, ollen uskollinen itselleen ja periaatteilleen, pitäen oman nimensä moitteettomana ja lupauksensa pettämättöminä. Hän myös pitää kaikkia ihmisiä samanarvoisina, antaen kaikille rakkautensa ja saman mahdollisuuden pelastukseen.

Mystistä on, uskominen

Olenko koskaan puhunut Jumalalle? Onko minulla henkilökohtainen suhde Jumalan kanssa? Voinko sanoa tuntevani Jumalan?

Tähän asti elämässäni olen vierastanut sanaa ”mystiikka” ja katsonut pitkin nenänvartta niitä, jotka ovat sanoneet Jumalan olevan mysteerin. Eihän Jumala ole itseään salannut, Hänhän on ilmoittanut itsensä sekä raamatun kautta että ihmiseksi tulleena Kristuksena.

Silti kukaan ei ole koskaan nähnyt Jumalaa. Itse en ole koskaan kuullut Hänen puhuvan. Vaikka kuulisin Hänen äänensä joskus, voisin hyvin kysyä, kuulinko todella. Kaikki havaintoni Jumalasta tapahtuvat puutteellisten ihmisaistieni välityksellä.

Jotta voisin sanoa rehellisesti olevani Jumalan kanssa yhteydessä, minun tulisi kai kuulla säännöllisesti Hänen puhuvan itselleni ja nähdä Hänen puhumiensa asioiden toteutuvan enemmän kuin tilastollisen todennäköisyyden verran.

Entä sitten Jumalan ilmoitus raamatussa? Raamattu on kaikista uskonnollisista kirjoista varmasti tutkituin ja sen auktoriteetilla on ainakin evankelisissa piireissä myös vahva tieteellinen taustatuki. Se on ihmeellinen kirja, johon on talletettu Jumalan kohtaamisen kokemuksia ihmiskunnan synnystä lähtien.

Usein huomaankin jo noista kohtaamisista lukemisen synnyttävän itsessäni uskon, vaikka omat kokemukseni Jumalasta ovatkin kovin ohkaisia verrattuna Raamatun sankarien kokemuksiin.

Vaan mitä odotan, kun pyydän Jumalalta omaa, erityistä ilmoitusta itselleni? Suurin osa noista raamatun sankareista sai kuulla Jumalan puhetta ehkä kerran elämässään. Osa ei kuullut sitäkään, vaan noudatti yksinkertaisesti sitä tietoa, joka Jumalasta oli suullisen perimätiedon tai varhaisten kirjoitusten kautta heille välittynyt. Kenelläkään raamatun henkilöistä ei ollut raamattua käytössään sinä kokonaisuutena kuin se meillä on, harvalla oli edes osia Vanhasta Testamentista omassa käytössään.

Mitä muuta voisin pyytää? Uskollisuus Jumalaa kohtaan ei voi perustua itse asettamiini ehtoihin: en voi vaatia Jumalalta mitään. Siihen asti, kun uskoni muuttuu näkemiseksi, Hän pysyy salattuna. Hän on paljastanut itsestään sen, mitä tahtoo, ja minun on siihen tyytyminen. Vaikka Hän paljastaisi itsensä, voisinko kestää sitä tai voisinko näkemääni enää toisille välittämään? Palvelen oletettua Jumalaa, koska koen sen olevan oikein: uskon Hänen olevan totuuden, mutta en voi sitä todistaa. Kun koen jotain uutta Hänestä oivaltaneeni, jaan sen toisten sellaisten kanssa, joita Jumala kiinnostaa. Yksi asia kerrallaan.

Niin siis Jumala pysyy mysteerinä, suurimmaksi osaksi. Saatan ymmärtää Hänestä jotain, joku toinen ymmärtää Hänestä toisen puolen. Osa käsityksistämme on melko varmasti vääriä. Kukaan ei Häntä tunne kokonaan. Mutta että sortuisin mystisismiin, että tekisin Jumalan yhteydestä itselleni epäjumalan, siihen en tahdo ruveta.