Logiikasta teologian rakennusaineena

Palataanpa tähän aiheeseen vielä hieman. Olen ollut kärkäs sanomaan, että vapaissa suunnissa on pitkä huonon teologian perinne, mutta kuinka huonoa ”perinteinen” yksioikoinen raamatuntulkinta oikeastaan on, ja millä lailla systemaattinen teologia on sitten parempaa?

Eikö kuitenkin ole niin, että Raamattu on se todistus, joka meillä on Jumalasta, ja kaikki, mikä siitä johdetaan opiksi, huononee laadussaan, mitä useampia loogisia askeleita joudutaan ottamaan? Ja samoin Raamatun eri todistusten yhdistely ja vastakkain asettaminen nojaa enemmän inhimilliseen logiikkaan kuin Raamatun omaan todistukseen? Jos näin on, niin eikö silloin systemaattinen teologia ole enemmän ihmisen älyn palvomista kuin Jumalan kunnioittamista?

Eli eikö olekin raamatullisempaa julistaa vain eteenpäin Raamatun yksittäisiä väittämiä kuin niistä johdettua teologiaa?

Edellisessä tapauksessa julistamme: “Jumala on Rakkaus”, jälkimmäisessä voimme päätyä julistamaan vaikka, että “koska Jumala on Rakkaus, helvettiä ei ole”. Eli kuten Chuck Missler usein sanoo: ”Kiduta tosiasioita tarpeeksi pitkään ja ne tunnustavat mitä vain”.

Missä on Raamatun arvo? Siinäkö, millaisia oppirakennelmia siitä voidaan johtaa, vai siinä, mitä se saa lukijansa sydämessä aikaan? En mahda sille mitään, mutta kun joku kertoo toiselle uskovalle, että tämän uskonkäsitys on pielessä, koska tämä yksi uskon yksityiskohta johtaa sellaiseen ja tuollaiseen lopputulokseen, niin tekisi mieleni läpsäyttää takaraivoon… Miten niin johtaa, kuka niin sanoo? Raamattuko?

Logiikasta, opista ja raamatullisuudesta

Viime aikoina minua on mietityttänyt kalvinismi. Kalvinistejahan on syytetty jonkinlaisesta uskon älyllistämisestä jo uskonpuhdistuksen aikaan, mutta toisaalta, kuten Time:n maaliskuisessa jutussa todettiin, kuka tahansa, joka alkaa johtaa kuvaansa Jumalasta yksin Raamatun pohjalta, päätyy usein varsin kalvinistiseen lopputulokseen.

En voi sanoa olevani kovin perehtynyt vielä koko uuteen kalvinismiin, mutta sillä perusteella, mitä olen voinut reformoituun teologiaan sitoutuneiden ystävieni kanssa keskustellessani todeta, kalvinismin heikoin kohta on juuri sen tukeutuminen logiikkaan: sellaiset käsitteet kuin ennaltamääräämisoppi eivät kuitenkaan loppujen lopuksi ole eksplisiittisesti Raamatusta nousevia, vaan toiseenkin johtopäätökseen voidaan tulla täysin raamatullisin perustein.

Tämä onkin vienyt minut entistä aremmalle paikalle sen suhteen, mitä Raamatusta voidaan sanoa. Ensinnäkin jos puhutaan, että joku oppi on Raamatullinen, niin minusta sellaiselle opille ei pitäisi voida löytyä Raamatusta vastakkaisia sävyjä. Jos taas jotain köydenvetoa on huomattavissa, niin silloin ei pidä vetelemään mutkia suoriksi, vaan on todettava, että tämä asia ei ole aivan selvä.

Näin on esimerkiksi ennaltamääräämisopin laita. Toisaalta voidaan todeta, että jotta täysin turmeltunut ihminen voisi ottaa Jumalan tarjoaman pelastuksen vastaan, tulee Jumalan tehdä myös valinta ihmisen puolesta. Toisaalta evankeliumeista saa vankasti sen käsityksen, että Kristus kuoli koko maailman puolesta, eikä vain jonkun valittujen joukon puolesta. Jos on kaksi hyvin perusteltavissa olevaa tulkintaa samasta todistusaineistosta, silloin se osoittaa mielestäni näiden tulkintojen olevan jotenkin vajavaisia kyvyssään kuvata todellisuutta.

Ihmisen logiikka ei ole sen parempaa kuin ihmisen syntinen olemus muutenkaan. Kreikkalaisista lähtien logiikkaa on pidetty pyhänä tieteenä, onhan siinä matemaattisen totuuden piirteitä, mutta kristillisen opin perustamisessa ei mielestäni logiikalla pitkälle pötkitä. Jumalan valtakunnan luonne on sellainen, että se on hullutus ja se on annettu tyhmille viisaiden sijaan. Ja toisaalta, Raamatun kuva todellisesta viisaudesta ei viittaa hirvittävän loogisiin ihmisiin, vaan ihmisiin, jotka kunnioittavat Jumalaa ja pyrkivät elämään sen mukaisesti.

Tämän sanominen ei ole minulle helppoa, sillä rakastan logiikkaa siinä mielessä, että se on läheistä sukua totuudelle, jonka taas olen itsekin saanut kokea tekevän ihmisen vapaaksi. Mutta logiikan huono puoli on se, että joku ajatusketju vaikuttaa loogiselta vain siihen asti, kunnes joku osoittaa siinä virheen. Ja sitä ei voi tietää, koska se tapahtuu. Toisaalta logiikka riippuu niin tavattoman paljon ennakkoasenteistamme. Onhan rodunjalostuskin todella loogista, samoin kuin agnostisismi.

Kun Sana (kr. Logos) tuli lihaksi, Hän osoitti, kuinka suuria aukkoja kirjoitusten tulkitsijoiden logiikassa oli. Koska heidän sydämensä olivat pimeät, eivät heidän mielensäkään aistineet kirjoituksista niiden henkeä. Miten minäkään voisin ajatella, että voin logiikalla täyttää niitä aukkoja, joita Jumala on ilmoitukseensa jättänyt?

Yhteenvetona sanoisin, että kristillistä oppia muotoillessamme meidän, jotka olemme paimenvastuussa, ei tulisi lisätä Raamattuun yhtään syy-seuraussuhdetta, jota ei ole suoraan Sanassa ilmaistu. Se olisi mielestäni aika käytännöllistä Herran pelkoa ja sen periaatteen pitäisi kantaa aika pitkälle.

p.s. Viimeksi viime sunnuntaina puhuin saarnaspöntöstä, mitä sylki suuhun toi – kiitos Terolle kun mainitsit asiasta ;)

Paskanhajuinen profeetta

Johannes Kastaja oli viimeinen Vanhan Testamentin profeetta, olkoonkin, että hänestä kirjoitetaan Uuden Testamentin puolella. Hän oli se, joka julisti, että vanha on ohi ja on aika kääntyä uuteen. Yleensä Johanneksesta muistetaan tämän lisäksi hänen eksentrinen olemuksensa: raamatun mukaan hän pukeutui kamelinkarvaan, asui ja julisti erämaassa sekä eli heinäsirkkoja syömällä.

Näistä asioista vähiten erikoista on heinäsirkkojen syöminen, sirkathan ovat kosher.

Mutta miksi ihmeessä Johannes julisti erämaassa ja pukeutui kamelinkarvaan? Miten ihmeessä sellainen ruokkoamaton hamppari saattoi julistaa pyhästä Jumalasta ja kehottaa ihmisiä parannukseen niin, että monet ajattelivat hänen jopa olevan Israelin luvatun lunastajan, Messiaan? Miksei hän julistanut synagogissa valkoisessa pellavassa?

Veikkaanpa, että Johannesta motivoi niin voimakas pyhyyden tuntemus, että se on meikämanneille aivan vierasta. Johanneksen elämän tarkoitushan oli tunnistaa Messias ja osoittaa Hänet kansalle ja sen jälkeen hän jo joutaisikin siirtymään pääkonttorille.

Luulen, että Johannes erotti niin selvästi pyhän syntisestä, että häntä ei olisi saanut synagogan ovesta sisään rautakangella vääntämälläkään. Siellähän kaikki pyhä oli tekopyhyyttä: vaatteita, näkyviä uhreja ja kuuluvia rukouksia. Sitä, mitä Jeesus kutsui valkeiksi kalkituiksi haudoiksi ja kyykäärmeiden sikiöiksi. Kuvittelen, että pyhyyden kompassi, profeetta Johannes koki fyysistä pahoinvointia nähdessään sellaista.

Samaa ajatusta sovellan ajatuksissani myös Johanneksen asuun: jos tiedät, miltä kameli haisee, niin tiedät, ettei Johannes julistautunut pukeutumisellaan pyhäksi. Ennemminkin väittäisin, että Johannes pukeutui synnin kuvaksi, että hän alleviivasi tahraantunutta ja tympäisevää, langennutta luontoaan ikäänkuin julistaakseen: “älkää minua katsoko, en minä ole Pyhä”.

Sellainen oli Jeesuksen airut. Paskanhajuinen antiteesi Hänelle, joka saattoi hyvällä omallatunnolla pukea ylleen saumattoman pellavapaidan ja jonka sydämen väri oli valkoisen paidan kanssa samaa sävyä – ja joka oli kelvollinen ottamaan pois maailman synnin.

Asiat klimppiintyvät

Elämässä on semmoinen jännä piirre, että kun joku asia pyörii mielessä, niin sama teema tulee vastaan eri suunnista. Minulla on tapana sanoa, että asiat tapahtuvat kokkareina, millä viittaan tilastotieteen ja tähtitieteen klusteri-termiin. Eli että samantapaiset asiat jostain syystä keskittyvät elämässä samaan kohtaan.

Tuota Ennsiä luettuani ja ihmeteltyäni sitä, miten hän ikäänkuin vapauttaa raamatun palvelemasta meidän käsitystämme Jumalasta ja kuvaamaan kirjoittajiensa käsitystä heidän kielellään, sain ystävältäni äänitteen, jossa Nick Cave puhuu omasta rakastumisestaan raamatun kielen inhimillisyyteen. Raamatussahan, mikäli katsomme sitä Ennsin silmälasien läpi, Jumalan ilmoitus itsestään vastaa osaltaan ihmisten odotuksia siitä, millainen Jumala on: ympäröivä kulttuuri värittää raamatun kirjoittajien jumalakuvaa. Siispä Vanhan Testamentin Jumala on välillä armoton, äkkipikainen, jopa julma, ja psalminkirjoittajan ylistykseen sekoittuu toive naapurin verisestä kuolemasta.

Lukiessaan raamattua nuorena miehenä Cave huomasi, kuinka suuri kontrasti oli Anglikaanisen kirkon uskonnon ja raamatun kuvaaman inhimillisen jumalasuhteen välillä ja suorastaan ahmi raamattua. Myöhemmin hän kyllästyi Vanhaan Testamenttiin ja päätti alkaa lukemaan Uutta Testamenttia, jota hän luki myöskin enemmän Jumalan inspiroimana kirjallisuutena kuin evankeelisen uskon oppikirjana – ja sai paljon lukemastaan.

Jotenkin tuntuu siltä, että pinnan alla muhii uusi rakastuminen raamattuun: sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen pitäisi olla.

In man He trust

Luettuani lisää Ennsiä tuntuu siltä, että tämä on yksi tärkeimpiä kirjoja, joita on koskaan kirjoitettu. Enns avaa erinomaisesti Raamatun luonnetta kirjana, joka ottaa huomioon ihmisen elämän kirjon ja myös näyttää siltä. On oikeastaan todella typerää, miten raamatulta on odotettu sellaista teknistä johdonmukaisuutta kuin vaikka astianpesukoneen käyttöohjeelta, kun se tosiasiassa on kokoelma itämaista kirjallisuutta eri tyylilajeissa, sellaisena jopa hyvin inhimillinen. Miten latistavaa onkaan yrittää selittää pois raamatun jännitteitä, kun ne voisi nähdä sen rikkautena.

Mielestäni Enns valaisee ansiokkaasti evankeelisen kristillisyyden sokeaa pistettä: Jumalan Sanalle annetaan attribuutteja, joita Jumala ei ole sille tarkoittanutkaan: oletetaan, että koska raamattu on jumalallista ilmoitusta, se on täysin inhimillisyyttä vailla, vaikka Jeesuskin oli täysin jumalallinen ja täysin ihminen ollessaan maan päällä. Onkohan Sanan mystifiointi katolisen kirkon vai reformaation peruja?

Uskomattominta raamatussa (tässä valossa) on, että siitä käy niin selvästi ilmi, että Jumala luottaa Sanansa menevän perille myös vajavaisten ihmisten läpi suodatettuna. Hän luottaa siihen, että sanoma saavuttaa sydämet, vaikka sen välittävät kaikin puolin kehnot kundit, joilla ei ole hajuakaan siitä, mitä vastuullinen tiedonvälitys tarkoittaa.

Zen-vastauksia yllättävältä taholta

Aloin sitten lukemaan Peter Ennsin kohua herättänyttä kirjaa "Inspiration and Incarnation", ja tämmöiselle oppimattomalle fundikselle se tuntuu aika silmiä avaavalta. Mikäli Ennsin ajatukset eivät tule täysin demonisoiduiksi evankelisissa piireissä, ne tulevat takuulla muuttamaan tapaamme suhtautua raamattuun, teologiaan ja ylipäänsä Jumalan ilmoitukseen itsestään.

Jos sallitte, rakkaat ja olemattomat lukijani, jaan kanssanne ensimmäisen vaikutelmani siitä, mihin Ennsin kirja tuntuisi johtavan: Raamattu ei ehkä olekaan joka kohdastaan puhdasta kultaa, täynnä kätkettyjä salaisuuksia ja täydellisen ilmatiivis. Siinä saattaa olla paljonkin sellaista, millä ei ole oikeastaan nykyihmiselle paljonkaan välitöntä merkitystä. Olemme ehkä mystifioineet sitä liikaa, jopa tavalla, joka olisi saanut Jeesuksen oikaisemaan meitä.

Eräässä zen-kertomuksessa oppilas saa tehtäväksi miettiä, onko koiralla buddha-luonnetta. Oikea vastaus kysymykseen on "mu": ei vastausta, älä kysy. Mikäli Jumala on sanansa ja käskyjensä antamisessa käyttänyt inhimillisiä lähteitä niin runsaasti ja löysin rantein kuin mitä nykytietämys Ennsin mukaan osoittaa, se tarkoittaa teologialle sellaisena kuin sen tunnen, suurta mu-vastausta: älkää kysykö, kaikkeen ei kuulu saada vastausta, ei se ole tärkeää. Ja silti, tämä muistuttaa kovasti Jeesuksen puhetta: Hän ei alistunut vastaamaan kysymyksiin, joiden vastaus olisi johtanut kysyjän huomion pois ilosanomasta. Sen sijaan Jeesus ohjasi kysymään oikeita kysymyksiä.

Kuinka paljon jopa me, uskonpuhdistajien ja alkuseurakunnan halukkaat jäljittelijät, kysymme raamatulta vääriä kysymyksiä, emmekä hyväksy hiljaisuutta vastaukseksi?

Laulujen lupauksista

Mikähän kumma siinä on, että kun Amy Winehouse laulaa siitä, kuinka ei pysty olemaan uskollinen, se kuulostaa niin paljon enemmän todelta kuin ylistyslaulujen lupaukset kaiken luovuttamisesta Herralle?

Ei silti hukuta kyynisyyteen: on hyvä puhua Jumalalle sydämensä tunne, jos se on samalla rukous, että Hän siinä auttaisi. Varjelkoon Hän meitä myös uskomasta, että meistä olisi seisomaan lupaustemme takana sen enempää kuin aviomies, joka lupaa tällä kertaa muuttua...

Ymmärtämisen ylitsepääsemätön vaikeus

Rastafarit pohtivat elämän suuria kysymyksiä kokoontumisissa, joita kutsutaan nimellä “reasoning”. Jotain tällaista kiireetöntä vuoropuhelua tarvitaan mielestäni aina, kun puhutaan vaikeaselkoisista teologisista kysymyksistä. Olen ollut huomaavinani, että vähäinenkin ajanpuute tai liiallinen innostuminen saa aikaan sen, että puhumme asioista toistemme ohitse, pystytämme puolustuslinjoja tai kuuntelemme huolimattomasti. Lopuksi jää tunne, että ei tullut ymmärretyksi tai että osallistujat puhuivat samasta asiasta eri sanoilla.

Olisikin mukavaa, jos teologista pohdiskelua varten varattaisiin joskus hyvällä porukalla reilusti aikaa ja jokaiselle taattu puheenvuoro sekä riittävästi aikaa ajatella. Eihän abstraktin ja monimutkaisen ajatteluketjun välittäminen toiselle ihmiselle, jolla ei ole samaa käsitekokoelmaa mielessään, ole mitenkään mahdollista tuosta vain. Ehkä olisi tarpeen myös puheenjohtaja, joka jakaa puheenvuoroja ja tekee itsekin aktiivisesti selventäviä kysymyksiä, jotta voitaisiin ymmärtämisen vaikeudesta päästä yli.

Teologisten irtiottojen etiikasta

Kun Sam Vanni ripusti työtään Contrapunctus Helsingin työväenopiston seinälle, kerrotaan tuntemattomaksi jääneen kuvataiteen opettajan kutsuneen Vannia hulluksi. Vannin suorasukainen vastaus kuului: ”Tyhmä!”

Löysin maininnan tapauksesta vanhasta suomalaista postmodernismia käsittelevästä esseestäni, ja mieleeni juontui teologia. Paljonhan on meitä, jotka mielellämme katselemme asioita uudelta kantilta ja näemme itsemme mieluiten uudistajina. Toisaalta teologiassa on vaikea sanoa mitään, mitä joku ei olisi jo aiemmin sanonut (hankkikaa hei elämä!) ja voidaan aika pitkälle sanoa, että on paljon hyvää ja koeteltua, jonka kumotessaan on mitä suurimmalla todennäköisyydellä väärässä. On myös niin, että liika uudistamisinto antaa väärän kuvan muuttumattomasta Jumalasta, josta tuleekin ailahtelevainen, ja uskosta, joka kallion sijaan alkaa muistuttaa juoksuhiekkaa.

Niinpä Vannin ja hänen opettajansa vuoropuhelu toistuu meidän teologien asenteissa, niin puuhastelun kuin vakavammankin toiminnan tasolla. Konservatiivin ääni kuuluu: “Hullu” ja uudistaja vastaa: “Tyhmä”.

Kumpi on rangaistavampaa?

Matt.5:22 Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Senkin hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen.

Josefus & co. vs. Matteus & co.

Jos kerrankin kirjoittaisi lyhyesti.

Mikä kumma siinä on, että raamatun ulkopuolisia lähteitä tupataan pitämään luotettavampina kuin sen sisäisiä?

Eli vaikka evankeliumit ovat yksityiskohtaisia silminnäkijäkertomuksia tai siliminnäkijöiden haastatteluihin perustuvia reportaaseja, niin niiden todenperäisyyttä silti arvioidaan joidenkin kauempaa asiosta kuulleiden puolivillaisten mainintojen perusteella?

Predestinaation ratkaisu nro 328b

Heitänpä oman rikkani rokkaan koskien tätä iänikuista predestinaation eli ennalta määräämisen debattia. Eli miten on mahdollista, että Jumala on ennalta määrännyt toiset pelastukseen ja toiset kadotukseen, kun samaan aikaan raamatun kielenkäytöstä kävisi ilmi, että ihmiset itse omilla valinnoillaan vaikuttavat kohtaloonsa?

Minusta ongelman ratkaisu piilee sen ymmärtämisessä, että aika on meidän maailmankaikkeutemme ominaisuus, eikä Jumala sen luojana elä siihen sidottuna. Tästä seuraa se, että Jumalan edessä kaikki, koko maailmanhistoria, on jo tapahtunut. Hän voi katsella mitä tahansa tapahtumaa edeltä tai jäljestä päin ja Hänellä on ikuisuus aikaa reagoida mihin tahansa tapahtumaan.

Menneisyys on kiveen hakattu, sitä ei voi ihmisnäkökulmasta käsin muuttaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei menneisyydessä olisi käytetty vapaata tahtoa. Vapaa tahto on ennen tekoa, teon jälkeen tekoa ei saa tekemättömäksi. Jumalan näkökulma, joka sisältää sekä edeltä että jälkeä päin näkemisen, kaikki on paitsi ennalta nähtyä, myös jo historiaksi muuttunutta.

Kaikessa on mukana Jumalan käsi, eikä kukaan pelastu ansioillaan vaan armolla, mutta ihminen itse valitsee, tahtooko omistaa sen armon, joka hänen osakseen on tullut.

Se pieni ero

Tahdon nostaa esiin yhden tärkeän eron, jota ei mielestäni ole kylliksi korostettu kristikunnassa: sen, joka on moraalisen ihmisen ja moralistisen ihmisen välillä.

Moraalinen ihminen
Moraalinen ihminen uskoo, että sydämen muuttumisesta seuraavat oikeat teot. Hän on sisäistänyt Jeesuksen ohjeen rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään. Häntä varten ei ole lakia, sillä rakkauden laki ohjaa häntä. Hän ei tuomitse, sillä hän tuntee vastuunsa eikä tahdo asettua Jumalan asemaan. Hän puhuu julki synnin ja julistaa evankeliumia, jotta kukaan ei tietämättömyydessään hukkuisi. Mikäli joku ei usko eikä tee parannusta, moraalinen ihminen ei häkelly eikä tartu pakkokeinoihin, sillä maailma ei ole hänen kotinsa, eikä hän tahdo sanella sääntöjä toisten kotiin. Hän voi viihtyä syntisten seurassa ja kuunnella heitä, sillä heidän syntinsä eivät voi tahrata hänen sisintään. Hän tavoittaa ihmisiä, sillä nämä näkevät hänessä Kristuksen rakkauden.

Moralistinen ihminen
Moralistinen ihminen uskoo, että oikeat teot vakuuttavat Jumalan ja ihmiset hänen uskostaan. Hän voi olla sisimmässään täynnä vihaa, mutta pakottaa kasvoilleen rakkauden ilmeen. Hän julistaa oikeita tekoja kuin ne olisivat pelastavaa evankeliumia, ja jos joku ei ota hänen sanomaansa vastaan, hän ahdistuu ja julistaa tuomiota synnintekijöille. Hän ei voi viettää aikaansa syntisten kanssa, ettei häntä luultaisi heidän kaltaisekseen. Jos hän viettää aikaa syntisten kanssa, hänen täytyy ainakin muistaa mainita näille, ettei ole samanlainen. Moralistinen ihminen ei tunne Jumalan rakkautta, vaan häntä motivoi tuomion pelko. Hänkin voi tavoittaa uskoon toisia ihmisiä, jos saa pelkonsa tarttumaan heihin, mutta yhdessä he kietovat toisensa yhä vahvempiin ja ahtaampiin kahleisiin.

Meidän tehtävämme ja roolimme ei ole pakottaa maailmaa ulkokultaisuuden kahleisiin, käyttäytymään kuin olisivat pelastuneita. On turha sanoa syntisille, etteivät he saa olla syntisiä, jos he eivät ole valmiita muuttumaan. Ne, jotka ovat pelastuneet ja sydämeltään muuttuneet, tulevat kyllä herkemmiksi tunnoltaan ja tekevät päätöksensä Jumalan edessä. Muut pysyvät kapinallisina ja vihaavat Jumalaa loppuun saakka. Ihminen, joka ei ole uskossa on upoksissa synnin meressä, eikä siihen vaikuta se, onko hänellä puhtaat vai likaiset vaatteet yllään.

Matt. 10:14 Ja missä teitä ei oteta vastaan eikä teidän sanojanne kuulla, lähtekää pois siitä talosta tai siitä kaupungista ja pudistakaa tomu jaloistanne. 15 Totisesti minä sanon teille: Sodoman ja Gomorran maan on tuomiopäivänä oleva helpompi kuin sen kaupungin.

Ilm. 22:11 Vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on saastainen, saastukoon edelleen, ja joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta, ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen.

Jeesuskaan ei tullut tuomitsemaan, vaan tuomioksi – se, joka Hänet hylkää, tuomitsee itsensä. Samoin meidän tehtävämme on julistaa ilosanomaa syntien anteeksi saamisesta ja joka Jeesuksen uhrityön ottaa vastaan, sille ei ole enää mitään tuomiota. Hänelle me sanomme: ”mene, äläkä enää syntiä tee” ja Pyhä Henki häntä siinä auttaa.

Empirian ongelma

”I don’t believe in an interventionist God
but I know, darling, that you do.
If I did, I would kneel down before Him
and ask Him not to intervene with you:
Not to touch a hair in your head,
to leave you as you are
and if He had to direct you,
direct you into my arms.”
Nick Cave, Into My Arms

Jumalasuhteessa on pirullista se, että se voi olla myös täysin kuvitteellinen. Johtuen kokemuksen subjektiivisesta luonteesta en voi koskaan olla varma siitä, että Jumala on kokemukseni lähde eikä se ole vain oman kokemuksenjanoisen mieleni tuotetta. Olen alkanutkin sanoa, että uskomme oikeastaan hypoteettiseen, oletettuun Jumalaan, jonka elämästä ja olemassaolosta etsimme kärkkäästi todisteita, jotta meillä olisi edes jotain toivoa tässä mielettömässä maailmassa. Tämän johdosta periaatteessa totuutta rakastavat kristitytkin nielevät helposti koukun kohoineen, kun joku lupaa empiirisiä todisteita hypoteettisen Jumalan olemassaolosta.

Nähtyäni sen, kuinka herkästi kristillisessä yhteisössä tehdään ihmeen toivossa tikusta asiaa, olen muuttunut aika skeptiseksi. Useimmiten on vaikea uskoa Jumalan puuttuneen tai puuttuvan asioihin. On helpompaa etsiä todisteita Jumalasta vaikkapa sitten evankeliumien todenperäisyyden kautta kuin odottaa Hänen aktiivista läsnäoloaan elämässäni. En siis ole kovin kärkäs esirukoilijakaan, joka rukoilisi palavasti asioiden muuttumista.

Niinpä olen aina lentää, savolaisittain sanoen, pertsielleni, kun vaikka ennen saarnaani tai opetustani tilaisuuden vetäjä pohjustaa omalla puheenvuorollaan aiheeni, vaikkei ole voinut tietää, mistä aion puhua. Ja näin käy melkein aina. Se jos mikä pistää veren virtaamaan poskiin ja herättää jumalanpelkoa paatuneessakin Jumalan puolesta puhujassa: niin ettäkö Jumala on sittenkin puheitteni takuumiehenä, että Pyhä Henkikö kuitenkin vaikutti tämän aiheen, eikä oma erinomainen ajatuksenjuoksuni…

Tai kun istun karismaattisen seurakunnan kokouksessa, saarnan sytyttämänä, ja rukoilen vilpittömästi Jumalaa, silloin vieraileva puhuja tulee siunaamaan minua ja kertoo Jumalan vastauksen rukoukseeni. Siinä se taas tuli: elävä Jumala, tässä ja nyt. Kuunteli sittenkin, vaikka olen ominaisuuksineni hänestä kauempana kuin sontapalleroa pyörittävä kuoriainen Etelän baptistien raamattuseminaarista.

Niinpä olen muotoutunut omasta mielestäni oudoksi epäsikiöksi: toisaalta en tunne-elämässäni odota Jumalan vastausta, etten pettyisi, mutta toisaalta älyllisesti pidän itsestään selvänä, että kaikki on Jumalan kädessä ja että mikään ei voi johtaa Hänen omiaan pois Hänen suunnitelmastaan. Kaipaan empiiristä kokemusta Jumalasta katkeruuteen saakka ja toisaalta olen valmistautunut elämään ilman sitä. Go figure.

Eksistentiaalinen teologia

Seikkailin tässä ensimmäisenä työpäivänä Eksegeettisellä safarilla ja törmäsin Pekka Leivon käyttämään termiin “eksistentiaalinen teologia”, vastapainona systemaattiselle teologialle. Tämä oli jotain, mitä olen itse kuluneen kesän aikana kokenut syntyväksi mieleni pinnalle kuin öljykalvo lätäkköön. Adventismi-aiheen kommenteissa Leivo sanoo (todettuaan, että hänen on vaikea uskoa, että raamatun pohjalta voitaisiin muodostaa systemaattinen teologia):

Eli jäljelle on jäänyt yrittää muodostaa eksistentiaalinen teologia, jossa teologia muodostuu sekä Raamatun äärellä että vähän kauempana koetusta todellisuudesta. Sieltä käsin sitten vetelen herneitä nenään joka paikassa, missä sanotaan “me ollaan raamatullisia”.

Mikäli olen käsittänyt oikein, systemaattisen teologian (jos sellaista yritetään luoda) tarkoitus on luoda raamatun tekstien perusteella hermeettinen (ilmatiivis) looginen systeemi, joka ei sisällä ristiriitaisuuksia ja joka selittää kaiken tarvittavan Jumalasta. Leivon ehdottaman eksistentiaalisen teologian taas ymmärrän siten, että raamattua ei ole tarkoitettu tällaisen systeemin perustaksi, vaan se on tarkoitettu ohjaamaan ihmistä kohti oikeita vastauksia todellisessa elämässä – ilman että sen tulisi olla aukoton tai ristiriidaton.

Ajatus on aika järisyttävä, jos tulee liikkeestä, jossa mikä tahansa raamatun auktoriteetin heikentämiseltä vaikuttavakin saa aikaan puolustusrefleksin laukeamisen. Mutta mikäli olisimmekin käyttäneet raamattua väärin, tarkoittaako se sitä, että sen auktoriteetti tai jumalallinen inspiraatio olisi vaakalaudalla? Eikö voida yhtä hyvin nähdä, että Jumala valitsi, mitä asioita kertoa ja mitä jättää kertomatta? Olisiko tavatonta ajatella, että raamatun aukottomuuden tai ristiriidattomuuden todistaminen on sotaa, johon Jumala ei ole halunnutkaan meidän ryhtyvän?

Kysymys kulminoituu raamatun luotettavuuteen: onko raamattu totta ja voiko sen varaan rakentaa mitään, jos siitä löytyy aukko tai ristiriita? Jotta kysymys ymmärrettäisiin kunnolla, muotoilen sen toisin: edellyttääkö raamatun totuudellisuus, että se kattaa kaikki mahdolliset ongelmat ja että se ei sisällä mitään ristiriitoja millään tasolla? Vai onko raamattu totta ja täyttääkö se tehtävänsä antamalla ihmisen elämälle oikeat suuntaviitat, vaikka sen evankeliumikirjojen kirjoittajien kronologia mättäisi tai VT:n siteeraukset ontuisivat?

Eikö voi vain suoraan sanoa, että kanonisoitaessa nämä koettiin totuudellisiksi kirjoituksiksi, vaikkei kukaan ole niitä toimittanut julkaisukuntoon?

Onko silloin liberaaliluopio ja omien petturi, jos sanoo, ettei raamattu kehota etsimään kaikkia vastauksia raamatusta, vaan osa pitää löytää ihan itse? Tai jos sanoo, ettei kaikkia kysymyksiä ole mielekästä kysyä? Voisiko Jumala todeta, että “mitä tuota mietit, ei sillä ole mitään merkitystä”?

Sanoisin, että etsittäessä ratkaisuja elämän suuriin kysymyksiin, Leivon eksistentiaalinen teologia on ainoa tie ymmärtämiseen, ja se on myös Jumalan metodi: opetussuunnitelmiimme kuuluu sekä teoria että harjoittelu, ja oivaltaminen syntyy vasta, kun elämä opettaa meille, mitä raamatussa sanotaan. Eikä siinä oivaltamisessa raamattu ole ainoa mahdollinen opas. Tie “valaistumiseen” elämän arvoista voi kulkea montaa kautta, mutta pelastukseen on vain yksi reitti, Jeesuksen kautta.

Elämä on epämääräistä, samoin on Jeesuksen kaikenkattava ohjeistus: “Mene, äläkä syntiä tee” – kun kysymme, mikä sitten on syntiä, niin kaikenkattavaa listaa ei ole tarjolla, vain ohje: “älä tee sitä”.

Teologian epätarkkuudesta ja ismeihin sitoutumisesta

Meillä ihmisillä on taipumus valita ensin ja perustella sitten. Tämä ei ole aina ilmeistä tieteessä, teologiassa tai filosofiassa, mutta niin se menee. Kun edessämme on kysymys, me kysymme itseltämme, millaisen vastauksen haluaisimme, ja suosimme sellaista vastausta, joka on meille mieluisin. Jos lempivastauksemme tuntuu vaikealta saavuttaa, me teemme vähän enemmän työtä löytääksemme sille tukea ja mahdollisesti heikentääksemme vaihtoehtoisten hypoteesien perustaa.

Teologian kohdalla tämä aiheuttaa tiettyä epätarkkuutta, joka on parasta tunnustaa, jos haluaa rehellisesti etsiä totuutta. Jos minun on vaikea uskoa kalvinistiseen käsitykseen predestinaatiosta, mistä se johtuu? Siitä, että haluan pitää kiinni ihmisen valinnanvapaudesta. Miksi haluan pitää kiinni siitä? Koska uskon Jumalan hyvyyden edellyttävän sitä. Onko käsitykseni kirjoitusten mukainen? Kirjoitukset eivät sano suoraan, että Jumala takaa ihmiselle valinnanvapauden. Mutta silti mielestäni se on raamatun kertomusten henki. Miksi se on? Onko se totuus vai onko se vain omien arvojeni heijastumaa? Entä sillä, joka uskoo toisin? Mihin arvostuksiin hänen valintansa perustuu?

Se, että teologiamme jossain määrin perustuu persoonallisuuteemme, ei ole mielestäni vaarallista niin kauan kuin tunnistamme sen ja pystymme erottamaan toisistaan oleellisen ja epäoleellisen. Mielestäni viisaan teologin tunnistaa siitä, että hänellä ei ole sisäistä pakkoa muuttaa mielipidettään muuttamattomaksi dogmiksi.

Vastavuoroisesti teologisen tai filosofisen tyhmyyden vaara uhkaa ketä tahansa, joka sitoutuu johonkin ismiin tai opettajaan siinä määrin, että vangitsee omat ajatuksensa vahvistamaan tämän ajatuskantoja. Teologisen keskustelun kenttä on täynnä raivokkaita tietyn ismin puolustajia, jotka pitävät ismistään yhden sen ajatusmallin takia ja samastavat uskonsa tuohon ismiin. Siksi jonkun muun ismin totuuden, vaikka vähäpätöisenkin, kyseenalaistaja muuttuu viholliseksi, joka pitää voittaa.

Totuus on kuitenkin, että mikään ismi ei ole täydellinen. Kysyisin jopa: onko yksikään ismi todellinen siinä mielessä, että sitä noteerattaisiin Taivasten valtakunnassa? Viekö yhteenkään ismiin intellektuaalisesti sitoutuminen ihmistä lähemmäksi Jumalaa? Lopulta elävän Jumalasuhteen etsimisessä jokainen on yksin, ilman samanmielisten tukea, ja ainut merkityksellinen kysymys on se, haluaako Jumala tuota suhdetta.

Itsestä etääntymisestä

Anthony de Mellon mukaan ihmisen tulee astua tarkkailijan asemaan ja havainnoida tunteitaan ja tekojaan ulkopuolisena, ilman samastumista itseensä, sillä tämä tuottaa turhaa kärsimystä. Esimerkiksi masentuneen ei tule sanoa: “minä olen masentunut”, vaan sanoa tuntevansa masennusta. Tällöin hän ei identifioidu masennuksensa kanssa eikä jää sen vangiksi. Tällainen ihminen voi de Mellon mukaan kokea onnea missä tahansa olosuhteissa.

Jossain suhteessa tämä on ymmärrettävää, ei ole vaikea kuvitella, etteikö tämä olisi ollut esimerkiksi marttyyrien ajatusmalli: “minä olen vankilassa, mutta mikään ei voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta, halleluja!”. Olen samaa mieltä, että pitää osata katsoa kokonaiskuvaa ja ottaa etäisyyttä asioihin.

Mutta en lähtisi tekemään siitä normia jatkuvasta olotilasta. Mikä silloin erottaisi tällä tavoin “valaistuneen” tai “havahtuneen” ihmisen ja psykopaatin? Mikä estäisi menettämästä kykyä myötätuntoon, kun ihminen ei enää sääli itseäänkään? On hyvä, että koemme surua ja muita inhimillisiä tunteita, muuten menetämme myös kykymme rakastaa.

Miksi raamatussa kerrotaan, että Jeesus itki tai että Hän suuttui, tai että Hän aneli peloissaan Jumalaa Getsemanessa? Eikö Jeesus muka ollut tunteiden yläpuolella? Ilmeisesti tunteet olivat hänellekin tarpeen.

Julistamisen pakko – Saatanan keksintö

“Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille”, sanoo Jeesus lähetyskäskynä tunnetussa puheessaan.

Mutta mikä on evankeliumi, ilosanoma, jollei sen saarnaaja koe siitä iloa? Miten hän välittää sanomansa tuoman ilon, ellei ilo sanomasta pulppua hänen sisimmästään?

Ellet tunne ja tiedä sydämessäsi täsmälleen, minkä ilon haluat tuoda kaikelle maailmalle, pysy kotonasi ja viisaiden opetuksessa, kunnes löydät sen ilon. Pakko mennä ja pakko saarnata tuhoaa sinut ja se tuhoaa evankeliumin, sillä iloton julistaja ei julista ilosanomaa. Miten saarnaisit siitä, mitä et tunne?

Ei ole häpeä tunnustaa, että on ottanut vastaan pelastuksen, mutta ei tunne siitä iloa. Se on totuus, eikä totuudessa ole koskaan mitään häpeämistä. Ilosanoman julistajana esiintyminen ilman iloa – se on valhetta. Se saattaa sekä sanansaattajan että hänen lähettäjänsä häpeään.

Kun olet löytänyt Jumalasta oman ilosi aiheen, tulevat julistus ja ylistys synonyymeiksi keskenään. Silloin sydämesi pulppuaa yli ja kerrot kaikille, kuinka Jumala on hyvä. Sellaista julistusta ei voi teeskennellä, eikä sitä voi laajentaa muihin kuin niihin ilonaiheisiin, jotka on itse löytänyt. Voit tehdä niistä jopa listan ja pitäytyä siinä, saarnaten vain niistä aiheista, jotka listastasi löydät. Älä koe oloasi huonoksi, vaikka sinulla olisi vain yksi aihe, sillä se yksikin aihe on Totuus, ja se on enemmän kuin useimmilla saarnaajilla on. Tutkiessasi Sanaa, mietiskellessäsi ja keskustellessasi toisten kanssa huomaat Totuutesi laajenevan ja listasi löytävän uusia kohtia.

"Evankeliumin" saarnaamisen pakko on Saatanan keksintö, jolla se sälyttää uusia kahleita niiden harteille, jotka Jeesus on tahtonut vapauttaa. Jeesuksen taakat ovat kevyitä, ja ies, jonka Hän harteillemme asettaa, sopii harteillemme kuin mittatilaustyönä. Milloin vain evankeliumi muuttuu taakaksi ja velvollisuudeksi, on aika polkaista jarrua ja karkottaa paha, sillä ilosanomaa ei ole ilman iloa, eikä meitä ole kutsuttu julistamaan kahleita ja vankeutta.

Kuka minä olen?

Viimeistään tässä kohden elämäänsä sitä huomaa, että ei voi saada täydellistä elämää, joka sisältää kaikkea sitä, mitä elämältä haluaisi. Huomaa, että omasta minästä on monta mahdollista versiota: maailmaa kiertävä, seikkaileva ja huoleton minä, joka huomaa jokaisen naisen samassa huoneessa; seurakunnassa vastuuta kantava, viisas ja perhekeskeinen minä; sarjakuviin ja romaaneihin uppoutuva, tietokoneita ja pelaamista rakastava nörttiminä, bändiminä, arkartelijaminä, taiteilijaminä, työminä… Aina joku minä huutaa, ettei sitä ole tyydytetty.

Miten sitten valitsen, mitä polkua kulkea? Miten kaikista näistä tulisi yksi persoona, joka kokisi tyytyväisyyttä? Itselläni ainakin on idealistinen haavekuva kasvaa joskus ihmiseksi, jonka luonnetta kuvaa englanninkielen sana "integrity", yhtenäisyys.

En tiedä vastausta, miten tuohon tavoitteeseen pääsee, mutta yksi avainsana lienee läpinäkyvyys: se, että tunnustaa omat hyvät ja huonot puolensa eikä luo itsestään mitään ihanteellista harhakuvaa. Toinen tie vakaaseen persoonaan lienee siinä, että tekee arvojensa mukaisia valintoja, vaikka tahto olisi muuhun. Arvot ovat hitaasti muuttuvia, parhaimmillaan muuttumattomia, jolloin luonnekin tulee vakaammaksi. Ihmiset huomaavat sinulla olevan kiintopisteen, jonka ympäri pyörit, et ajelehdi tuulessa.

Kristityn arvot perustuvat oikeastaan Jumalan jäljittelyyn (joka on myös Jumalan ylistämistä, sillä jäljittely on kehumisen paras muoto), mihin niiden vakauskin perustuu: Jumala on muuttumaton, ainoastaan käsityksemme Hänestä voi muuttua ajan mittaan. Esimerkiksi puoliso, joka valitsee jatkaa perheensä kanssa elämistä vaikka olisi kokenut rakastumisen ulkopuoliseen ihmiseen, valitsee jäljitellä Jumalan uskollisuutta, vaikka hänen sydämensä huutaa romanttista rakkautta.

Minusta tuntuu, että persoonamme kukoistukselle jää runsaasti tilaa, vaikka jäljittelemmekin Jumalaa. Hän antaa luonteellemme sen perustuksen, jonka varassa se voi kasvaa. Ilman Häneen perustuvia arvoja joudumme uhraamaan enemmän itsestämme elämän suunnanmuutoksissa.

Sitovatko Jumalaan sidotut arvot meidät sitten elämään tasapaksua elämää? Mikäli olemme todella löytäneet Jumalan, perustuksemme ei lepää taloissa eikä työpaikoissa, vaan "kannamme omaisuutemme mukanamme", missä olemmekin.

Rakkauden kaksoiskäsky: arvon mittari

Matt. 22:34 Mutta kun fariseukset kuulivat, että hän oli tukkinut saddukeuksilta suun, kokoontuivat he yhteen; 35 ja eräs heistä, joka oli lainoppinut, kysyi häneltä kiusaten: 36 "Opettaja, mikä on suurin käsky laissa?" 37 Niin Jeesus sanoi hänelle: "'Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi'. 38 Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. 39 Toinen, tämän vertainen, on: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'. 40 Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat."

Miksi Jeesus tiivisti lain kahteen käskyyn? Hän osoitti, minkä kahden arvon mukaan voimme moraalivalinnoissamme suunnistaa:

1. Jumala on kaikista arvokkain, Häntä arvokkaampaa ei ole. Häntä meidän tulee kunnioittaa ja jos olemme Hänelle tottelemattomia tai kunnioittamattomia, voimme olla varmoja siitä, että tekomme on väärin.
2. Kukaan ihminen ei ole toista arvokkaampi. Emme saa asettaa omaa hyvinvointiamme toisen edelle tai toisen hyvinvointia omamme edelle.

Näiden periaatteiden mukaan sovellamme silloin, kun tilanteeseen ei ole kirjoitettua sääntöä, ja useimmitenhan elämässä on juuri näin: olemme 2000 vuoden päässä Uuden Testamentin ajoista, eikä raamattu ole kovinkaan kattava sääntökirja, josta voisi etsiä joka tilanteeseen oikean toimintatavan. Jeesuksen muusta opetuksesta voisi jopa ymmärtää, että hän halusi ohjata kuulijoitaan sääntökeskeisestä elämästä arvokeskeiseen elämään, yksityiskohdista alkulähteelle.

Oleellista tässä on myös se, että Jumala noudattaa tätä jakoa itsekin: Hän pitää itseään arvossa yli kaiken muun, ollen uskollinen itselleen ja periaatteilleen, pitäen oman nimensä moitteettomana ja lupauksensa pettämättöminä. Hän myös pitää kaikkia ihmisiä samanarvoisina, antaen kaikille rakkautensa ja saman mahdollisuuden pelastukseen.

Mitä hyötyä on ihmiselle

Mitä hyötyä on siitä, että vaivaan mieltäni elämän tarkoituksella ja muulla arjen kannalta merkityksettömän tuntuisella jahkailulla? Minähän elän aikani ja kuolen, eikä tällainen pohdiskelu muuta sitä seikkaa miksikään.
Itse tunnen hyötyväni siitä, että voin sijoittaa itseni ja elämäni jonkinlaiseen viitekehykseen. Tietääkseni, millaisen roolin esitän, minun täytyy tietää millaisessa näytelmässä olen mukana.

Mutta tuleeko minun jakaa pohdintojani, varsinkaan keskeneräisiä, muiden kanssa? Mitä jos järkytän jonkun mielenrauhaa, jonkun vakaata ja tasaista uskoa?
Joskus seurakuntaelämässä tai raamatussa tulee vastaan absurdeja, järjenvastaisia piirteitä, ja silloin joudun kysymään, missä vika on: Jumalan suunnitelma on hyvä, miksi siis jossain hiertää? Jos jokin sitoo uskovia tai asettaa heille taakkoja, sen on syytä olla Jumalan tekoa tai se joutaa tulla ajetuksi ulos seurakunnasta tervassa ja höyhenissä kieritettynä, ja sitä ulosajettavaahan piisaa.

Minusta tuntuu, että kristittyinä olemme takertuneet liikaakin lillukanvarsiin: määrittäneet itseämme kristityiksi, baptisteiksi, uuskalvinisteiksi sun muiksi, kun loppujen lopuksi aina ovat kasvokkain vain ihminen ja hänen Jumalansa. Jeesus ei tullut antamaan meille suurta säännöstöä, jonka mukaan elää, vaan riistämään meiltä henkiset kainalosauvamme ja turvaverkkomme: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Mene, äläkä enää syntiä tee.

Tätä tarkoitusta palvelee se, että mietin, millainen Jumala on, mitä on hyvyys ja miksi muka Jeesuksen kaltaisuudessa kasvava ihminen voi olla niin kamalan paha.

Mystistä on, uskominen

Olenko koskaan puhunut Jumalalle? Onko minulla henkilökohtainen suhde Jumalan kanssa? Voinko sanoa tuntevani Jumalan?

Tähän asti elämässäni olen vierastanut sanaa ”mystiikka” ja katsonut pitkin nenänvartta niitä, jotka ovat sanoneet Jumalan olevan mysteerin. Eihän Jumala ole itseään salannut, Hänhän on ilmoittanut itsensä sekä raamatun kautta että ihmiseksi tulleena Kristuksena.

Silti kukaan ei ole koskaan nähnyt Jumalaa. Itse en ole koskaan kuullut Hänen puhuvan. Vaikka kuulisin Hänen äänensä joskus, voisin hyvin kysyä, kuulinko todella. Kaikki havaintoni Jumalasta tapahtuvat puutteellisten ihmisaistieni välityksellä.

Jotta voisin sanoa rehellisesti olevani Jumalan kanssa yhteydessä, minun tulisi kai kuulla säännöllisesti Hänen puhuvan itselleni ja nähdä Hänen puhumiensa asioiden toteutuvan enemmän kuin tilastollisen todennäköisyyden verran.

Entä sitten Jumalan ilmoitus raamatussa? Raamattu on kaikista uskonnollisista kirjoista varmasti tutkituin ja sen auktoriteetilla on ainakin evankelisissa piireissä myös vahva tieteellinen taustatuki. Se on ihmeellinen kirja, johon on talletettu Jumalan kohtaamisen kokemuksia ihmiskunnan synnystä lähtien.

Usein huomaankin jo noista kohtaamisista lukemisen synnyttävän itsessäni uskon, vaikka omat kokemukseni Jumalasta ovatkin kovin ohkaisia verrattuna Raamatun sankarien kokemuksiin.

Vaan mitä odotan, kun pyydän Jumalalta omaa, erityistä ilmoitusta itselleni? Suurin osa noista raamatun sankareista sai kuulla Jumalan puhetta ehkä kerran elämässään. Osa ei kuullut sitäkään, vaan noudatti yksinkertaisesti sitä tietoa, joka Jumalasta oli suullisen perimätiedon tai varhaisten kirjoitusten kautta heille välittynyt. Kenelläkään raamatun henkilöistä ei ollut raamattua käytössään sinä kokonaisuutena kuin se meillä on, harvalla oli edes osia Vanhasta Testamentista omassa käytössään.

Mitä muuta voisin pyytää? Uskollisuus Jumalaa kohtaan ei voi perustua itse asettamiini ehtoihin: en voi vaatia Jumalalta mitään. Siihen asti, kun uskoni muuttuu näkemiseksi, Hän pysyy salattuna. Hän on paljastanut itsestään sen, mitä tahtoo, ja minun on siihen tyytyminen. Vaikka Hän paljastaisi itsensä, voisinko kestää sitä tai voisinko näkemääni enää toisille välittämään? Palvelen oletettua Jumalaa, koska koen sen olevan oikein: uskon Hänen olevan totuuden, mutta en voi sitä todistaa. Kun koen jotain uutta Hänestä oivaltaneeni, jaan sen toisten sellaisten kanssa, joita Jumala kiinnostaa. Yksi asia kerrallaan.

Niin siis Jumala pysyy mysteerinä, suurimmaksi osaksi. Saatan ymmärtää Hänestä jotain, joku toinen ymmärtää Hänestä toisen puolen. Osa käsityksistämme on melko varmasti vääriä. Kukaan ei Häntä tunne kokonaan. Mutta että sortuisin mystisismiin, että tekisin Jumalan yhteydestä itselleni epäjumalan, siihen en tahdo ruveta.