Jumala ei saa olla olemassa

Uusinta Puolimatkaa tankatessani koin valaistumisen. Noissa Tapio Puolimatkan kirjoissahan on tyypillistä monien asioiden ketjuuntuminen vaikeatajuisiksi kokonaisuuksiksi, ja tämmöisen taiteilijantolvanan mieli jää kaipaamaan selkeitä tiivistyksiä, jotain sloganinomaista huudahdusta, joka summaisi kokonaisen kappaleen idean.

Se tuli sitten ihan tyhjästä, eli omasta päästä. Nimittäin se ymmärrys, että mistä naturalistisessa tieteen kuvaamisessa on kysymys. Kun ensin päätetään, että Jumalaa ei käsitellä luonnontieteissä ja sitten todetaan, että eipä sitä Jumalaa näköjään tieteessä tule vastaan, niin sen kaiken takana on yksi laki: Jumalaa ei saa olla olemassa.

Miten kammottavan neuvostoliittolainen tämä tilanne onkaan! Vaikka Jumalan käsi kirjoittaisi Jyväskylän yliopiston seinään, se ei voisi todistaa Jumalan olemassaolon puolesta, sillä Jumala ei saa olla olemassa. Hän ei saa olla totta.

Puolimatkan kohtaamien kriitikoiden ja hänen itsensä välillä on yksi ongelma. He tarkoittavat uskonnolla eri asioita. Puolimatka puhuu uskonnosta sinä selityksenä, jonka annamme perimmäisille kysymyksille, ja tämän näkemyksen mukaan meillä
on aina jonkinlainen uskonnollinen asenne - olkoonkin se vaikka välinpitämätön. Hänen kritisoijansa taas usein puhuvat uskonnosta jonakin, mihin liittyy tietoista palvontaa ja hartaudenharjoitusta. Sellaiseen he tahtovat tehdä pesäeron ja kutsuvat itseään uskonnottomiksi. Tosiasiassa ollakseen täysin vailla uskonnollisia asenteita heidän täytyisi olla koomassa.

Jos tieteen pitää olla puhdasta uskonnosta, se ei saa puhua mitään minkään tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta. Se ei saa väittää, että geenit pyrkivät pysymään hengissä tai että evoluutio jotenkin pyrkisi johonkin. Kaikki sellainen on uskonnollisten väittämien esittämistä, sillä silloin pyritään vastaamaan perimmäisiin kysymyksiin.

Ja sitten taas, niin Jumalaan syvästi uskova kuin vakaumuksellinen ateistikin kavahtaa väitettä, että hänen vakaumuksensa olisi uskontoa. Kumpikin elää mielestään totuuden varassa, ei minkään keinotekoisen uskottelun tai satujen.

Kuinka absurdiksi tilanne muuttuisikaan, jos olisi kiistattomat todisteet Jumalan olemassaolosta ja luomisesta ja olisi pakko alkaa miettiä, miten tämä ilmaistaisiin luonnontieteessä, jossa Jumalaa ei saa ottaa huomioon.

Jumala ei saa olla olemassa, sillä silloin monen sadan vuoden tieteellinen pönötys osoittautuisi typeryydeksi. Jumala ei saa olla olemassa, sillä silloin fundamentalistit voittaisivat, ja he ovat ärsyttäviä. Jumala ei saa olla olemassa, sillä jos on olemassa Jumala, Hän on kamala. Nämä ovat uskonnollisia lausumia.

Jumala ei ole olematon, vaan Hän on tabu tai neukkulaisittain epähenkilö. Hänestä pitää vaieta ja Hänet pitää sulkea ulkopuolelle. Jumala on kuollut, ei absoluuttisesti, vaan yhteisölle. Hänestä puhuvat pitää vaientaa väkisin, eikä heidän saa antaa puhua, etteivät he häiritse hegemonista yhteiskuntarauhaa. Onko tämä sitten avointa ja kriittistä tiedettä vai uskonnollista totalitarismia?

Kaikkein vaikeinta ihmiselle on myöntää, ettei oikeastaan tiedä mitään. Siihen ansaan sortuu niin biologi kuin teologikin. Molemmista olisi mukavaa tietää, miten maailmankaikkeus toimii, ja houkutus on kova väittää, että kaikki on jo aika selvää.

Mutta kun tullaan niihin perimmäisiin kysymyksiin, niin jokainen on yhtä pätevä niihin vastaamaan: kenelläkään ei ole paljon enempää kuin jonkinlainen perstuntuma, että miten asiat oikeastaan ovat.

Joten antakaa Jumalalle nyt edes mahdollisuus olla olemassa.

Vapaa tahto ja ihmisen kehityskelpoisuus

Me immeiset tykkäämme ajatella, että meillä on vapaa tahto. Se jotenkin tekee elämisestä mielekkäämpää. Tuntuu ihan itsestään selvältä, että itsehän sitä päätöksensä tekee.

Vapaa tahto on kuitenkin aika ongelmallinen juttu, tarkastellaan sitä sitten kristillisestä tai naturalistis-ateistisesta näkökulmasta käsin: nimittäin jos Jumala on kaikkivaltias ja kaikki tapahtuu hänen tahtonsa mukaan, niin eikö ihmisen vapaa tahto ole vähintäänkin kyseenalainen? Ja toisaalta, jos ihmisen mieli on vain hänen geneettisten ominaisuuksiensa ja ympäristönsä tuote, niin voiko ihmisen ajatella kykenevän irtaantumaan niiden asettamista kahleista?

Jälkimmäinen kysymys itse asiassa sulautuu myös edelliseen: ihmisen on helppo puolustaa syyttömyyttään sanomalla, että Jumala on tehnyt hänet sellaiseksi kuin hän on. Mutta Jumala pitää meitä vastuullisina teoistamme, joten minusta voimme aika turvallisesti olettaa hänen antaneen meille myös jotain itsenäistä päätäntävaltaa.

Itse asiassa riippuvuuksien uhrit ja kriminaalihuollon asiakkaat tekevät juuri sitä työtä, johon itsenäistä, vapaata tahtoa tarvitaan: he pyrkivät murtamaan luonnolliset tai totutut toimintamallinsa. Kristillisessä kielenkäytössä sitä kutsutaan parannuksen tekemiseksi. Joku saattaisi kiirehtiä sanomaan, ettei luonnollinen ihminen voi edes tahtoa muuta kuin syntiä, mutta siinä mielestäni sekoitetaan luonnollinen halu, joka meillä on syntiin, ja Jumalan antaman omantuntomme ohjaama hengen tahtominen. On selkeästi erheellistä sanoa, ettei pahantekijällä ole halua hyvään – tosiasiat sotivat sellaista väittämää vastaan. Tosiasiassa ihminen voi samaan aikaan tahtoa sekä pahaa että hyvää.

Psykoanalyysin isä, itävaltalainen Sigmund Freud, puhui ihmisessä olevista luonnollisista haluista nimellä “id” ja ihmisen yleviin tavoitteisiin pyrkivästä mielen osasta nimellä ”superego”. Voisi kuvitella Freudin saaneen ajatteluunsa vaikutteita raamatun liha ja henki -käsitteistä. Kun Freud puhui, että ihminen voi kehittää itseään siten, että hänen superegonsa hallitsee hänen toimintaansa, kristitty voisi puhua, että kyseisessä ihmisessä näkyvät Hengen hedelmät. Kun Freud puhui, että ihmistä voi myös hallita hänen idinsä, kristitty voisi puhua, että kyseinen henkilö on lihallinen. Kumpikaan ei kuitenkaan lähde siitä oletuksesta, että ihminen on sellainen kuin on, eikä voi muuttua.

On tärkeää huomata, että psykologit, kasvattajat ja muut humanistiset ihmisen kehityskelpoisuuteen perustansa rakentavat ammattikunnat eivät useinkaan tukeudu siihen, että Pyhä Henki saa aikaan muutoksen ihmisessä. Siksi he tekevät paljon enemmän työtä ja näkevät vähemmän tuloksia kuin mihin seurakuntien ja kristillisten hoitomuotojen parissa on totuttu. Ihmisen henki on vain kuva siitä, mitä alkuperäinen Henki on, ja Hengen kanssa ihmisen henki vahvistuu ja oppii luontevasti elämään hengellisesti. Ihmisen henkeä voisi verrata vankeudessa syntyneeseen ja kasvaneeseen petoeläimeen, joka vapautetaan luontoon. Yksinään se on avuton ja oppii hitaasti selviämään, mutta jos sen ottaa laumaansa vahva, luonnossa kasvanut eläin, se voi oppia tämän esimerkistä ja löytää omat luontaiset vaistonsa.

Tässä kohden taas voi syntyä kristittyjen kesken erimielisyyttä. Joku sanoisi, ettei Jumalan tahdon mukaan eläminen ole ihmisen hengelle luontaista, mutta minä väitän, että siihen henkemme on luotu ja sen mallin mukaan se on muokattu. Vain, koska olemme kasvaneet synnin vankeudessa, meille on luonteenomaista toistaa vankeudessa oppimiamme käyttäymismalleja, mutta tosiluontomme, henkemme ”vaisto”, herää Jumalan Hengen vaikutuksesta.

Syntiinlankeemus on tuominnut ihmisen ristiriidan repimäksi olennoksi, jolla on keskenään ristiriitaisia taipumuksia: toisaalta halu hyvään, toisaalta halu pahaan. Kuten Paavali sanoi: sitä hyvää, mitä minä tahdon, sitä minä en tee. Hän puhui tahdostaan, joka tuli hänen hengestään tai superegostaan, ja joka kuitenkin jäi hänen idinsä tai lihansa jalkoihin. Oliko Paavalilla vapaa tahto ja jos ei, niin mikä häntä vangitsi?