Se pieni ero

Tahdon nostaa esiin yhden tärkeän eron, jota ei mielestäni ole kylliksi korostettu kristikunnassa: sen, joka on moraalisen ihmisen ja moralistisen ihmisen välillä.

Moraalinen ihminen
Moraalinen ihminen uskoo, että sydämen muuttumisesta seuraavat oikeat teot. Hän on sisäistänyt Jeesuksen ohjeen rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään. Häntä varten ei ole lakia, sillä rakkauden laki ohjaa häntä. Hän ei tuomitse, sillä hän tuntee vastuunsa eikä tahdo asettua Jumalan asemaan. Hän puhuu julki synnin ja julistaa evankeliumia, jotta kukaan ei tietämättömyydessään hukkuisi. Mikäli joku ei usko eikä tee parannusta, moraalinen ihminen ei häkelly eikä tartu pakkokeinoihin, sillä maailma ei ole hänen kotinsa, eikä hän tahdo sanella sääntöjä toisten kotiin. Hän voi viihtyä syntisten seurassa ja kuunnella heitä, sillä heidän syntinsä eivät voi tahrata hänen sisintään. Hän tavoittaa ihmisiä, sillä nämä näkevät hänessä Kristuksen rakkauden.

Moralistinen ihminen
Moralistinen ihminen uskoo, että oikeat teot vakuuttavat Jumalan ja ihmiset hänen uskostaan. Hän voi olla sisimmässään täynnä vihaa, mutta pakottaa kasvoilleen rakkauden ilmeen. Hän julistaa oikeita tekoja kuin ne olisivat pelastavaa evankeliumia, ja jos joku ei ota hänen sanomaansa vastaan, hän ahdistuu ja julistaa tuomiota synnintekijöille. Hän ei voi viettää aikaansa syntisten kanssa, ettei häntä luultaisi heidän kaltaisekseen. Jos hän viettää aikaa syntisten kanssa, hänen täytyy ainakin muistaa mainita näille, ettei ole samanlainen. Moralistinen ihminen ei tunne Jumalan rakkautta, vaan häntä motivoi tuomion pelko. Hänkin voi tavoittaa uskoon toisia ihmisiä, jos saa pelkonsa tarttumaan heihin, mutta yhdessä he kietovat toisensa yhä vahvempiin ja ahtaampiin kahleisiin.

Meidän tehtävämme ja roolimme ei ole pakottaa maailmaa ulkokultaisuuden kahleisiin, käyttäytymään kuin olisivat pelastuneita. On turha sanoa syntisille, etteivät he saa olla syntisiä, jos he eivät ole valmiita muuttumaan. Ne, jotka ovat pelastuneet ja sydämeltään muuttuneet, tulevat kyllä herkemmiksi tunnoltaan ja tekevät päätöksensä Jumalan edessä. Muut pysyvät kapinallisina ja vihaavat Jumalaa loppuun saakka. Ihminen, joka ei ole uskossa on upoksissa synnin meressä, eikä siihen vaikuta se, onko hänellä puhtaat vai likaiset vaatteet yllään.

Matt. 10:14 Ja missä teitä ei oteta vastaan eikä teidän sanojanne kuulla, lähtekää pois siitä talosta tai siitä kaupungista ja pudistakaa tomu jaloistanne. 15 Totisesti minä sanon teille: Sodoman ja Gomorran maan on tuomiopäivänä oleva helpompi kuin sen kaupungin.

Ilm. 22:11 Vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on saastainen, saastukoon edelleen, ja joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta, ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen.

Jeesuskaan ei tullut tuomitsemaan, vaan tuomioksi – se, joka Hänet hylkää, tuomitsee itsensä. Samoin meidän tehtävämme on julistaa ilosanomaa syntien anteeksi saamisesta ja joka Jeesuksen uhrityön ottaa vastaan, sille ei ole enää mitään tuomiota. Hänelle me sanomme: ”mene, äläkä enää syntiä tee” ja Pyhä Henki häntä siinä auttaa.

Eksistentiaalinen teologia

Seikkailin tässä ensimmäisenä työpäivänä Eksegeettisellä safarilla ja törmäsin Pekka Leivon käyttämään termiin “eksistentiaalinen teologia”, vastapainona systemaattiselle teologialle. Tämä oli jotain, mitä olen itse kuluneen kesän aikana kokenut syntyväksi mieleni pinnalle kuin öljykalvo lätäkköön. Adventismi-aiheen kommenteissa Leivo sanoo (todettuaan, että hänen on vaikea uskoa, että raamatun pohjalta voitaisiin muodostaa systemaattinen teologia):

Eli jäljelle on jäänyt yrittää muodostaa eksistentiaalinen teologia, jossa teologia muodostuu sekä Raamatun äärellä että vähän kauempana koetusta todellisuudesta. Sieltä käsin sitten vetelen herneitä nenään joka paikassa, missä sanotaan “me ollaan raamatullisia”.

Mikäli olen käsittänyt oikein, systemaattisen teologian (jos sellaista yritetään luoda) tarkoitus on luoda raamatun tekstien perusteella hermeettinen (ilmatiivis) looginen systeemi, joka ei sisällä ristiriitaisuuksia ja joka selittää kaiken tarvittavan Jumalasta. Leivon ehdottaman eksistentiaalisen teologian taas ymmärrän siten, että raamattua ei ole tarkoitettu tällaisen systeemin perustaksi, vaan se on tarkoitettu ohjaamaan ihmistä kohti oikeita vastauksia todellisessa elämässä – ilman että sen tulisi olla aukoton tai ristiriidaton.

Ajatus on aika järisyttävä, jos tulee liikkeestä, jossa mikä tahansa raamatun auktoriteetin heikentämiseltä vaikuttavakin saa aikaan puolustusrefleksin laukeamisen. Mutta mikäli olisimmekin käyttäneet raamattua väärin, tarkoittaako se sitä, että sen auktoriteetti tai jumalallinen inspiraatio olisi vaakalaudalla? Eikö voida yhtä hyvin nähdä, että Jumala valitsi, mitä asioita kertoa ja mitä jättää kertomatta? Olisiko tavatonta ajatella, että raamatun aukottomuuden tai ristiriidattomuuden todistaminen on sotaa, johon Jumala ei ole halunnutkaan meidän ryhtyvän?

Kysymys kulminoituu raamatun luotettavuuteen: onko raamattu totta ja voiko sen varaan rakentaa mitään, jos siitä löytyy aukko tai ristiriita? Jotta kysymys ymmärrettäisiin kunnolla, muotoilen sen toisin: edellyttääkö raamatun totuudellisuus, että se kattaa kaikki mahdolliset ongelmat ja että se ei sisällä mitään ristiriitoja millään tasolla? Vai onko raamattu totta ja täyttääkö se tehtävänsä antamalla ihmisen elämälle oikeat suuntaviitat, vaikka sen evankeliumikirjojen kirjoittajien kronologia mättäisi tai VT:n siteeraukset ontuisivat?

Eikö voi vain suoraan sanoa, että kanonisoitaessa nämä koettiin totuudellisiksi kirjoituksiksi, vaikkei kukaan ole niitä toimittanut julkaisukuntoon?

Onko silloin liberaaliluopio ja omien petturi, jos sanoo, ettei raamattu kehota etsimään kaikkia vastauksia raamatusta, vaan osa pitää löytää ihan itse? Tai jos sanoo, ettei kaikkia kysymyksiä ole mielekästä kysyä? Voisiko Jumala todeta, että “mitä tuota mietit, ei sillä ole mitään merkitystä”?

Sanoisin, että etsittäessä ratkaisuja elämän suuriin kysymyksiin, Leivon eksistentiaalinen teologia on ainoa tie ymmärtämiseen, ja se on myös Jumalan metodi: opetussuunnitelmiimme kuuluu sekä teoria että harjoittelu, ja oivaltaminen syntyy vasta, kun elämä opettaa meille, mitä raamatussa sanotaan. Eikä siinä oivaltamisessa raamattu ole ainoa mahdollinen opas. Tie “valaistumiseen” elämän arvoista voi kulkea montaa kautta, mutta pelastukseen on vain yksi reitti, Jeesuksen kautta.

Elämä on epämääräistä, samoin on Jeesuksen kaikenkattava ohjeistus: “Mene, äläkä syntiä tee” – kun kysymme, mikä sitten on syntiä, niin kaikenkattavaa listaa ei ole tarjolla, vain ohje: “älä tee sitä”.