Empirian ongelma

”I don’t believe in an interventionist God
but I know, darling, that you do.
If I did, I would kneel down before Him
and ask Him not to intervene with you:
Not to touch a hair in your head,
to leave you as you are
and if He had to direct you,
direct you into my arms.”
Nick Cave, Into My Arms

Jumalasuhteessa on pirullista se, että se voi olla myös täysin kuvitteellinen. Johtuen kokemuksen subjektiivisesta luonteesta en voi koskaan olla varma siitä, että Jumala on kokemukseni lähde eikä se ole vain oman kokemuksenjanoisen mieleni tuotetta. Olen alkanutkin sanoa, että uskomme oikeastaan hypoteettiseen, oletettuun Jumalaan, jonka elämästä ja olemassaolosta etsimme kärkkäästi todisteita, jotta meillä olisi edes jotain toivoa tässä mielettömässä maailmassa. Tämän johdosta periaatteessa totuutta rakastavat kristitytkin nielevät helposti koukun kohoineen, kun joku lupaa empiirisiä todisteita hypoteettisen Jumalan olemassaolosta.

Nähtyäni sen, kuinka herkästi kristillisessä yhteisössä tehdään ihmeen toivossa tikusta asiaa, olen muuttunut aika skeptiseksi. Useimmiten on vaikea uskoa Jumalan puuttuneen tai puuttuvan asioihin. On helpompaa etsiä todisteita Jumalasta vaikkapa sitten evankeliumien todenperäisyyden kautta kuin odottaa Hänen aktiivista läsnäoloaan elämässäni. En siis ole kovin kärkäs esirukoilijakaan, joka rukoilisi palavasti asioiden muuttumista.

Niinpä olen aina lentää, savolaisittain sanoen, pertsielleni, kun vaikka ennen saarnaani tai opetustani tilaisuuden vetäjä pohjustaa omalla puheenvuorollaan aiheeni, vaikkei ole voinut tietää, mistä aion puhua. Ja näin käy melkein aina. Se jos mikä pistää veren virtaamaan poskiin ja herättää jumalanpelkoa paatuneessakin Jumalan puolesta puhujassa: niin ettäkö Jumala on sittenkin puheitteni takuumiehenä, että Pyhä Henkikö kuitenkin vaikutti tämän aiheen, eikä oma erinomainen ajatuksenjuoksuni…

Tai kun istun karismaattisen seurakunnan kokouksessa, saarnan sytyttämänä, ja rukoilen vilpittömästi Jumalaa, silloin vieraileva puhuja tulee siunaamaan minua ja kertoo Jumalan vastauksen rukoukseeni. Siinä se taas tuli: elävä Jumala, tässä ja nyt. Kuunteli sittenkin, vaikka olen ominaisuuksineni hänestä kauempana kuin sontapalleroa pyörittävä kuoriainen Etelän baptistien raamattuseminaarista.

Niinpä olen muotoutunut omasta mielestäni oudoksi epäsikiöksi: toisaalta en tunne-elämässäni odota Jumalan vastausta, etten pettyisi, mutta toisaalta älyllisesti pidän itsestään selvänä, että kaikki on Jumalan kädessä ja että mikään ei voi johtaa Hänen omiaan pois Hänen suunnitelmastaan. Kaipaan empiiristä kokemusta Jumalasta katkeruuteen saakka ja toisaalta olen valmistautunut elämään ilman sitä. Go figure.

Teologian epätarkkuudesta ja ismeihin sitoutumisesta

Meillä ihmisillä on taipumus valita ensin ja perustella sitten. Tämä ei ole aina ilmeistä tieteessä, teologiassa tai filosofiassa, mutta niin se menee. Kun edessämme on kysymys, me kysymme itseltämme, millaisen vastauksen haluaisimme, ja suosimme sellaista vastausta, joka on meille mieluisin. Jos lempivastauksemme tuntuu vaikealta saavuttaa, me teemme vähän enemmän työtä löytääksemme sille tukea ja mahdollisesti heikentääksemme vaihtoehtoisten hypoteesien perustaa.

Teologian kohdalla tämä aiheuttaa tiettyä epätarkkuutta, joka on parasta tunnustaa, jos haluaa rehellisesti etsiä totuutta. Jos minun on vaikea uskoa kalvinistiseen käsitykseen predestinaatiosta, mistä se johtuu? Siitä, että haluan pitää kiinni ihmisen valinnanvapaudesta. Miksi haluan pitää kiinni siitä? Koska uskon Jumalan hyvyyden edellyttävän sitä. Onko käsitykseni kirjoitusten mukainen? Kirjoitukset eivät sano suoraan, että Jumala takaa ihmiselle valinnanvapauden. Mutta silti mielestäni se on raamatun kertomusten henki. Miksi se on? Onko se totuus vai onko se vain omien arvojeni heijastumaa? Entä sillä, joka uskoo toisin? Mihin arvostuksiin hänen valintansa perustuu?

Se, että teologiamme jossain määrin perustuu persoonallisuuteemme, ei ole mielestäni vaarallista niin kauan kuin tunnistamme sen ja pystymme erottamaan toisistaan oleellisen ja epäoleellisen. Mielestäni viisaan teologin tunnistaa siitä, että hänellä ei ole sisäistä pakkoa muuttaa mielipidettään muuttamattomaksi dogmiksi.

Vastavuoroisesti teologisen tai filosofisen tyhmyyden vaara uhkaa ketä tahansa, joka sitoutuu johonkin ismiin tai opettajaan siinä määrin, että vangitsee omat ajatuksensa vahvistamaan tämän ajatuskantoja. Teologisen keskustelun kenttä on täynnä raivokkaita tietyn ismin puolustajia, jotka pitävät ismistään yhden sen ajatusmallin takia ja samastavat uskonsa tuohon ismiin. Siksi jonkun muun ismin totuuden, vaikka vähäpätöisenkin, kyseenalaistaja muuttuu viholliseksi, joka pitää voittaa.

Totuus on kuitenkin, että mikään ismi ei ole täydellinen. Kysyisin jopa: onko yksikään ismi todellinen siinä mielessä, että sitä noteerattaisiin Taivasten valtakunnassa? Viekö yhteenkään ismiin intellektuaalisesti sitoutuminen ihmistä lähemmäksi Jumalaa? Lopulta elävän Jumalasuhteen etsimisessä jokainen on yksin, ilman samanmielisten tukea, ja ainut merkityksellinen kysymys on se, haluaako Jumala tuota suhdetta.

Rakkauden kaksoiskäsky: arvon mittari

Matt. 22:34 Mutta kun fariseukset kuulivat, että hän oli tukkinut saddukeuksilta suun, kokoontuivat he yhteen; 35 ja eräs heistä, joka oli lainoppinut, kysyi häneltä kiusaten: 36 "Opettaja, mikä on suurin käsky laissa?" 37 Niin Jeesus sanoi hänelle: "'Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi'. 38 Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. 39 Toinen, tämän vertainen, on: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'. 40 Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat."

Miksi Jeesus tiivisti lain kahteen käskyyn? Hän osoitti, minkä kahden arvon mukaan voimme moraalivalinnoissamme suunnistaa:

1. Jumala on kaikista arvokkain, Häntä arvokkaampaa ei ole. Häntä meidän tulee kunnioittaa ja jos olemme Hänelle tottelemattomia tai kunnioittamattomia, voimme olla varmoja siitä, että tekomme on väärin.
2. Kukaan ihminen ei ole toista arvokkaampi. Emme saa asettaa omaa hyvinvointiamme toisen edelle tai toisen hyvinvointia omamme edelle.

Näiden periaatteiden mukaan sovellamme silloin, kun tilanteeseen ei ole kirjoitettua sääntöä, ja useimmitenhan elämässä on juuri näin: olemme 2000 vuoden päässä Uuden Testamentin ajoista, eikä raamattu ole kovinkaan kattava sääntökirja, josta voisi etsiä joka tilanteeseen oikean toimintatavan. Jeesuksen muusta opetuksesta voisi jopa ymmärtää, että hän halusi ohjata kuulijoitaan sääntökeskeisestä elämästä arvokeskeiseen elämään, yksityiskohdista alkulähteelle.

Oleellista tässä on myös se, että Jumala noudattaa tätä jakoa itsekin: Hän pitää itseään arvossa yli kaiken muun, ollen uskollinen itselleen ja periaatteilleen, pitäen oman nimensä moitteettomana ja lupauksensa pettämättöminä. Hän myös pitää kaikkia ihmisiä samanarvoisina, antaen kaikille rakkautensa ja saman mahdollisuuden pelastukseen.