Paskanhajuinen profeetta

Johannes Kastaja oli viimeinen Vanhan Testamentin profeetta, olkoonkin, että hänestä kirjoitetaan Uuden Testamentin puolella. Hän oli se, joka julisti, että vanha on ohi ja on aika kääntyä uuteen. Yleensä Johanneksesta muistetaan tämän lisäksi hänen eksentrinen olemuksensa: raamatun mukaan hän pukeutui kamelinkarvaan, asui ja julisti erämaassa sekä eli heinäsirkkoja syömällä.

Näistä asioista vähiten erikoista on heinäsirkkojen syöminen, sirkathan ovat kosher.

Mutta miksi ihmeessä Johannes julisti erämaassa ja pukeutui kamelinkarvaan? Miten ihmeessä sellainen ruokkoamaton hamppari saattoi julistaa pyhästä Jumalasta ja kehottaa ihmisiä parannukseen niin, että monet ajattelivat hänen jopa olevan Israelin luvatun lunastajan, Messiaan? Miksei hän julistanut synagogissa valkoisessa pellavassa?

Veikkaanpa, että Johannesta motivoi niin voimakas pyhyyden tuntemus, että se on meikämanneille aivan vierasta. Johanneksen elämän tarkoitushan oli tunnistaa Messias ja osoittaa Hänet kansalle ja sen jälkeen hän jo joutaisikin siirtymään pääkonttorille.

Luulen, että Johannes erotti niin selvästi pyhän syntisestä, että häntä ei olisi saanut synagogan ovesta sisään rautakangella vääntämälläkään. Siellähän kaikki pyhä oli tekopyhyyttä: vaatteita, näkyviä uhreja ja kuuluvia rukouksia. Sitä, mitä Jeesus kutsui valkeiksi kalkituiksi haudoiksi ja kyykäärmeiden sikiöiksi. Kuvittelen, että pyhyyden kompassi, profeetta Johannes koki fyysistä pahoinvointia nähdessään sellaista.

Samaa ajatusta sovellan ajatuksissani myös Johanneksen asuun: jos tiedät, miltä kameli haisee, niin tiedät, ettei Johannes julistautunut pukeutumisellaan pyhäksi. Ennemminkin väittäisin, että Johannes pukeutui synnin kuvaksi, että hän alleviivasi tahraantunutta ja tympäisevää, langennutta luontoaan ikäänkuin julistaakseen: “älkää minua katsoko, en minä ole Pyhä”.

Sellainen oli Jeesuksen airut. Paskanhajuinen antiteesi Hänelle, joka saattoi hyvällä omallatunnolla pukea ylleen saumattoman pellavapaidan ja jonka sydämen väri oli valkoisen paidan kanssa samaa sävyä – ja joka oli kelvollinen ottamaan pois maailman synnin.

Eksistentiaalinen teologia

Seikkailin tässä ensimmäisenä työpäivänä Eksegeettisellä safarilla ja törmäsin Pekka Leivon käyttämään termiin “eksistentiaalinen teologia”, vastapainona systemaattiselle teologialle. Tämä oli jotain, mitä olen itse kuluneen kesän aikana kokenut syntyväksi mieleni pinnalle kuin öljykalvo lätäkköön. Adventismi-aiheen kommenteissa Leivo sanoo (todettuaan, että hänen on vaikea uskoa, että raamatun pohjalta voitaisiin muodostaa systemaattinen teologia):

Eli jäljelle on jäänyt yrittää muodostaa eksistentiaalinen teologia, jossa teologia muodostuu sekä Raamatun äärellä että vähän kauempana koetusta todellisuudesta. Sieltä käsin sitten vetelen herneitä nenään joka paikassa, missä sanotaan “me ollaan raamatullisia”.

Mikäli olen käsittänyt oikein, systemaattisen teologian (jos sellaista yritetään luoda) tarkoitus on luoda raamatun tekstien perusteella hermeettinen (ilmatiivis) looginen systeemi, joka ei sisällä ristiriitaisuuksia ja joka selittää kaiken tarvittavan Jumalasta. Leivon ehdottaman eksistentiaalisen teologian taas ymmärrän siten, että raamattua ei ole tarkoitettu tällaisen systeemin perustaksi, vaan se on tarkoitettu ohjaamaan ihmistä kohti oikeita vastauksia todellisessa elämässä – ilman että sen tulisi olla aukoton tai ristiriidaton.

Ajatus on aika järisyttävä, jos tulee liikkeestä, jossa mikä tahansa raamatun auktoriteetin heikentämiseltä vaikuttavakin saa aikaan puolustusrefleksin laukeamisen. Mutta mikäli olisimmekin käyttäneet raamattua väärin, tarkoittaako se sitä, että sen auktoriteetti tai jumalallinen inspiraatio olisi vaakalaudalla? Eikö voida yhtä hyvin nähdä, että Jumala valitsi, mitä asioita kertoa ja mitä jättää kertomatta? Olisiko tavatonta ajatella, että raamatun aukottomuuden tai ristiriidattomuuden todistaminen on sotaa, johon Jumala ei ole halunnutkaan meidän ryhtyvän?

Kysymys kulminoituu raamatun luotettavuuteen: onko raamattu totta ja voiko sen varaan rakentaa mitään, jos siitä löytyy aukko tai ristiriita? Jotta kysymys ymmärrettäisiin kunnolla, muotoilen sen toisin: edellyttääkö raamatun totuudellisuus, että se kattaa kaikki mahdolliset ongelmat ja että se ei sisällä mitään ristiriitoja millään tasolla? Vai onko raamattu totta ja täyttääkö se tehtävänsä antamalla ihmisen elämälle oikeat suuntaviitat, vaikka sen evankeliumikirjojen kirjoittajien kronologia mättäisi tai VT:n siteeraukset ontuisivat?

Eikö voi vain suoraan sanoa, että kanonisoitaessa nämä koettiin totuudellisiksi kirjoituksiksi, vaikkei kukaan ole niitä toimittanut julkaisukuntoon?

Onko silloin liberaaliluopio ja omien petturi, jos sanoo, ettei raamattu kehota etsimään kaikkia vastauksia raamatusta, vaan osa pitää löytää ihan itse? Tai jos sanoo, ettei kaikkia kysymyksiä ole mielekästä kysyä? Voisiko Jumala todeta, että “mitä tuota mietit, ei sillä ole mitään merkitystä”?

Sanoisin, että etsittäessä ratkaisuja elämän suuriin kysymyksiin, Leivon eksistentiaalinen teologia on ainoa tie ymmärtämiseen, ja se on myös Jumalan metodi: opetussuunnitelmiimme kuuluu sekä teoria että harjoittelu, ja oivaltaminen syntyy vasta, kun elämä opettaa meille, mitä raamatussa sanotaan. Eikä siinä oivaltamisessa raamattu ole ainoa mahdollinen opas. Tie “valaistumiseen” elämän arvoista voi kulkea montaa kautta, mutta pelastukseen on vain yksi reitti, Jeesuksen kautta.

Elämä on epämääräistä, samoin on Jeesuksen kaikenkattava ohjeistus: “Mene, äläkä syntiä tee” – kun kysymme, mikä sitten on syntiä, niin kaikenkattavaa listaa ei ole tarjolla, vain ohje: “älä tee sitä”.