Itsestä etääntymisestä

Anthony de Mellon mukaan ihmisen tulee astua tarkkailijan asemaan ja havainnoida tunteitaan ja tekojaan ulkopuolisena, ilman samastumista itseensä, sillä tämä tuottaa turhaa kärsimystä. Esimerkiksi masentuneen ei tule sanoa: “minä olen masentunut”, vaan sanoa tuntevansa masennusta. Tällöin hän ei identifioidu masennuksensa kanssa eikä jää sen vangiksi. Tällainen ihminen voi de Mellon mukaan kokea onnea missä tahansa olosuhteissa.

Jossain suhteessa tämä on ymmärrettävää, ei ole vaikea kuvitella, etteikö tämä olisi ollut esimerkiksi marttyyrien ajatusmalli: “minä olen vankilassa, mutta mikään ei voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta, halleluja!”. Olen samaa mieltä, että pitää osata katsoa kokonaiskuvaa ja ottaa etäisyyttä asioihin.

Mutta en lähtisi tekemään siitä normia jatkuvasta olotilasta. Mikä silloin erottaisi tällä tavoin “valaistuneen” tai “havahtuneen” ihmisen ja psykopaatin? Mikä estäisi menettämästä kykyä myötätuntoon, kun ihminen ei enää sääli itseäänkään? On hyvä, että koemme surua ja muita inhimillisiä tunteita, muuten menetämme myös kykymme rakastaa.

Miksi raamatussa kerrotaan, että Jeesus itki tai että Hän suuttui, tai että Hän aneli peloissaan Jumalaa Getsemanessa? Eikö Jeesus muka ollut tunteiden yläpuolella? Ilmeisesti tunteet olivat hänellekin tarpeen.