Tähän asti elämässäni olen vierastanut sanaa ”mystiikka” ja katsonut pitkin nenänvartta niitä, jotka ovat sanoneet Jumalan olevan mysteerin. Eihän Jumala ole itseään salannut, Hänhän on ilmoittanut itsensä sekä raamatun kautta että ihmiseksi tulleena Kristuksena.
Silti kukaan ei ole koskaan nähnyt Jumalaa. Itse en ole koskaan kuullut Hänen puhuvan. Vaikka kuulisin Hänen äänensä joskus, voisin hyvin kysyä, kuulinko todella. Kaikki havaintoni Jumalasta tapahtuvat puutteellisten ihmisaistieni välityksellä.
Jotta voisin sanoa rehellisesti olevani Jumalan kanssa yhteydessä, minun tulisi kai kuulla säännöllisesti Hänen puhuvan itselleni ja nähdä Hänen puhumiensa asioiden toteutuvan enemmän kuin tilastollisen todennäköisyyden verran.
Entä sitten Jumalan ilmoitus raamatussa? Raamattu on kaikista uskonnollisista kirjoista varmasti tutkituin ja sen auktoriteetilla on ainakin evankelisissa piireissä myös vahva tieteellinen taustatuki. Se on ihmeellinen kirja, johon on talletettu Jumalan kohtaamisen kokemuksia ihmiskunnan synnystä lähtien.
Usein huomaankin jo noista kohtaamisista lukemisen synnyttävän itsessäni uskon, vaikka omat kokemukseni Jumalasta ovatkin kovin ohkaisia verrattuna Raamatun sankarien kokemuksiin.
Vaan mitä odotan, kun pyydän Jumalalta omaa, erityistä ilmoitusta itselleni? Suurin osa noista raamatun sankareista sai kuulla Jumalan puhetta ehkä kerran elämässään. Osa ei kuullut sitäkään, vaan noudatti yksinkertaisesti sitä tietoa, joka Jumalasta oli suullisen perimätiedon tai varhaisten kirjoitusten kautta heille välittynyt. Kenelläkään raamatun henkilöistä ei ollut raamattua käytössään sinä kokonaisuutena kuin se meillä on, harvalla oli edes osia Vanhasta Testamentista omassa käytössään.
Mitä muuta voisin pyytää? Uskollisuus Jumalaa kohtaan ei voi perustua itse asettamiini ehtoihin: en voi vaatia Jumalalta mitään. Siihen asti, kun uskoni muuttuu näkemiseksi, Hän pysyy salattuna. Hän on paljastanut itsestään sen, mitä tahtoo, ja minun on siihen tyytyminen. Vaikka Hän paljastaisi itsensä, voisinko kestää sitä tai voisinko näkemääni enää toisille välittämään? Palvelen oletettua Jumalaa, koska koen sen olevan oikein: uskon Hänen olevan totuuden, mutta en voi sitä todistaa. Kun koen jotain uutta Hänestä oivaltaneeni, jaan sen toisten sellaisten kanssa, joita Jumala kiinnostaa. Yksi asia kerrallaan.
Niin siis Jumala pysyy mysteerinä, suurimmaksi osaksi. Saatan ymmärtää Hänestä jotain, joku toinen ymmärtää Hänestä toisen puolen. Osa käsityksistämme on melko varmasti vääriä. Kukaan ei Häntä tunne kokonaan. Mutta että sortuisin mystisismiin, että tekisin Jumalan yhteydestä itselleni epäjumalan, siihen en tahdo ruveta.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti